Hidas elämä - kannattaako sitä tavoitella?

Ja mitä se edes on?

Janina Saari

ja

Elina Haverinen

ovat käyneet omissa blogikirjeissään kirjeenvaihtoa hitaasta elämästä. Niin mielenkiintoista! En voinut vastustaa kiusausta tuppautua mukaan ja jakaa omat ajatukseni, pitkän kaavan mukaan.

Voit myös ensimmäistä kertaa kuunnella kirjeeni. Ääneen lukeminen oli juuri niin vaikeaa kuin ajattelinkin.

---

Hei Janina ja Elina!

Kiitos supermielenkiintoisen aiheen esille nostamisesta, ja sen hellästä ravistelusta. Toivottavasti, ette pahastu, että otan osaa keskusteluun!

Minunkin suhtautumiseni hitaaseen elämään on hieman ristiriitainen. Ymmärrän, mistä tarve sille kumpuaa, olen itsekin kokenut sitä, ja toisaalta jokin siinä elämäntapana hiertää. Yritän tässä kirjeessä päästä selville omista ajatuksistani.

Miksi haluamme hidasta elämää?

Luulen, että Janina pääsi reflektoinnillaan aika hyvin hitaan elämän -käsitteen synnyn syihin. Janina kirjoittaa nimittäin:

Mutta rehellisesti sanottuna tämä hitaan elämän tavoitteluni, ja siinä myös onnistuminen, on näin jälkikäteen nähtynä ollut voimakas vastareaktio hyvin suorituskeskeiselle ja kiivaalle elämälle, jota nuorena ja nuorena aikuisena elin. Suorituskeskeiselle ja kiivaalle ihmiselle, jollainen olin.

Hidas elämä syntyi vastavoimana kiireen kulttuurillemme. Ja uskon sen olleen, ja olevan edelleenkin, varsin tarpeellinen vastavoima.¹ Olen nimittäin viime aikoina tarkastellut työelämää, ja kuunnellut ystävieni työkuulumisia, huolestuneena.

Olemme kaukana kestävästä tekemisen tahdista, josta organisaatiopsykologi Jaakko Sahimaa paljon puhuu. Eikä työelämä tietenkään yksistään ole syypää elämämme kaikkeen kiireeseen.

Elinakin käy tätä samaa pohdintaa kirjeessään:

Jos on pitkään ylivirittänyt hermostonsa, juossut, hustlannut, kiristänyt päänsä aivosumuun, säläsäätänyt ja suorittanut, on varmaankin korkea aika pysähtyä, kuulostella, tunnostella, hidastella, fiilistellä. Homman tasapainottaminen vaatii suurella todennäköisyydellä toista äärilaitaa – fyysisesti ja henkisesti – ehkä pitkäänkin.

Muistan, kun juttelin työuupuessani työpsykologimme kanssa. Hän sanoi jotain sen suuntaista, että palautuminen kuormituksesta kestää yhtä kauan kuin kuormitus on jatkunut. (Vai oliko se sittenkin tuplasti niin kauan? En muista.)

En tiedä, onko kyseessä tutkimuksiin perustuva väite. Olen silti pitänyt mielessäni seuraavan ajatuksen: mitä pidempään kuormitus kestää, sitä pidempi hidastaminen ja lepo tarvitaan kuormituksen jälkeen.

Siksi hidastamisen vaihe kiivaan elämänrytmin jälkeen saattaa kestää pitkään. Myös uusien taitojen, kuten itsensä kuuntelun, opetteleminen vie aikaa. On kai luonnollista, että alamme ihannoida hidastamista, jos se on pelastusenkelimme kestämättömästä elämänrytmistä. Sitä se on ollut hieman minullekin.

Olen opetellut tietoista hidastamista, kun elämä meinaa imaista mukaan liian kiivaaseen tahtiinsa. Olen opetellut sanomaan ei. Olen opetellut tekemään valintoja omien arvojeni mukaan ja valikoimaan mihin käytän aikaani, vaikka yhteiskunta muuten ohjaisi arvoillaan ihan toiseen suuntaan.

Mutta onko hidastaminen sama asia kuin hidas elämä?

Hidas elämä elämäntapana

Halusin määritellä hitaan elämän periaatteet, ja nolona myönnän, että ChatGPT teki sen puolestani helposti:

• Tietoiset valinnat: Keskittyminen siihen, mikä on aidosti tärkeää.

• Läsnäolo: Eläminen tässä hetkessä.

• Yksinkertainen arki: Vähemmän kulutusta ja kiirettä, enemmän tilaa hengittää.

• Luonnon rytmissä eläminen: Vuodenaikojen kiertokulun arvostaminen.

• Itsensä kuunteleminen: Kehon ja jaksamisen viestien huomiointi.

• Yhteys toisiin: Aikaa läheisille ja aitoja kohtaamisia.

Suoraanhan näissä ei viitata juuri hitaaseen tai hidastamiseen. Kiireen välttäminenkin mainitaan ohimennen. Miksi sitten hidasta elämää kutsutaan hitaaksi? Ehkä, koska toisena ääripäänä nähdään kiirehtiminen. Mutta hitaanhan vastakohta on nopea.

Tätä Elinakin pohtii kirjeessään ja kirjoittaa ihanasti mm. luonnosta:

Luonto liitetään usein hitaan elämän paatokseen, ja se on minusta koomista. Erityisesti pohjoisilla leveyksillä, jossa kasvukausi on ylitsepursuavan kiihkeä, mikään ei voisi olla kauempana hitaasta kuin kesäinen luonto.

Samaa sanoi minulle myös ChatGPT: Hitaan elämän tarkoituksena ei ole tehdä kaikkea hitaasti, vaan tehdä asioita tarkoituksella, arvostaen laatua ja merkityksellisyyttä määrän sijaan.

Käy järkeeni. Hidas elämä ei siis ole hidasta. Mutta väitän, että silti juuri sana hidas vaikuttaa mielikuviimme elämäntavasta.

Halusin nähdä, millaisia kuvia kuvapankit tarjoavat hakusanalla “hidas elämä”. Tuloksena oli yllättävän monta kuvaa etanoista ja yllättävän vähän kuvia höyryävistä teekupeista. Kuva Coernl / Pixabay.

Mitä hidas elämä on mielikuvissa?

Voisin allekirjoittaa tekoälyn antavat peruspilarit tavoitteikseni, ainakin jollain tasolla. Ja silti en ajattele eläväni hidasta elämää. Mielikuvieni takia.

Itselleni hitaasta elämästä mieleen tulevat hitaat aamut, höyryävät teekupit, ikkunasta ulos tuijottelu ja mahdollisimman vähän tekeminen.

En erityisesti pidä hitaista aamuista. Mieluummin otan teekuppini ja aamupalani koneen ääreen — jättäisin ne mielelläni myös väliin, jos en olisi ruokaa tarvitse inhimillinen ihminen — ja alan kirjoittaa heti kun vain voin. En halua menettää yhtään hetkeä päivän parhaista ja luovimmista tunneistani.

Onko se hidasta?

Kun koukutun johonkin, oli se sitten kirja tai palapeli, unohdan helposti ajankulun ja tauot. En pahemmin kuuntele kehoni muita viestejä, jotka kehottaisivat tekemään välillä jotain muuta. Onko se hidasta?

Olen rytmiltäni nopeahko ja mieluummin kiirehdin paikasta toiseen. Jos meilläpäin olisi metroja, juoksisin metroon, kuten

Julia Thurén

. Ja nauttisin siitä, todennäköisesti. Silloin kun teen jotain, haluan tehdä sen nopeasti ja tehokkaasti. Nautin aikaansaamisesta ja tehokkuudesta, en hitaudesta.

Onko minulla siis mitään toivoa päästä hitaan elämän elelijöiden joukkoon? Siltikään, vaikka koen oloni vieraaksi myös tässä suoritusyhteiskunnassa, jossa pitäisi pystyä koko ajan vain enempään?

Haluamme luoda tarkkoja lokeroita, vaikka juuri sitä meidän ei pitäisi tehdä

Ongelma lienee siinä, että ajan saatossa elämäntavat ja ideologiat piirtyvät mieleemme erityisesti niiden ääri-ilmiöiden kautta. Mietitään vaikka feminismiä. Sen pohjimmainen sisältö on tasa-arvon ja naisen aseman parantaminen, mutta itse käsite on värittynyt erilaisten suuntauksien ja ääri-ilmiöiden takia. Niiden vuoksi kaikki eivät “koe sitä omakseen”.

Hidas elämä ääri-ilmiönä näyttäytyy minulle esimerkiksi omavaraisena elämänä maaseudulla, mahdollisimman vähän töitä tehden ja hyvinvointiin ja luontoon keskittyen. Tällaiseen kuvaan minun on vaikea samaistua, vaikka siinä jokin kiinnostaakin.

Haluamme myös luoda tarkkoja lokeroida, joihin voimme feminismin, tai sen hitaan elämän, laittaa: tätä se tarkoittaa ja tätä ei, tällä tavalla on hyvä elää, tällä tavalla ei. Ja luomme näitä lokeroita omien silmälasiemme kautta katsottuna.

Meillä on tarve kertoa toisille omiin kokemuksiimme pohjautuen, miten heidän pitäisi elää. Mutta olemme kaikki erilaisia, joten tarkkoja lokeroita ei voida piirtää, ainakaan sellaisia, joihin ihmiset oikeasti mahtuisivat.

Hidastakaan elämää ei siis voi, tai pitäisi, liian tarkasti lokeroida. Minäkin elän tavallaan hidasta elämää. Vaikkei se ole hidasta nähnytkään.

Yksilökeskeisen aikamme pelastusrengas yksilölle

Vielä on yksi asia, joka minua hitaan elämän ihanteessa häiritsee. Se on sen keskittyminen yksilöön, omiin tarpeisiin. Itsetuntemus on toki tärkeää, ja omista voimavaroista on tärkeää huolehtia, tietenkin.

Äärimmilleen vietynä hidas elämä voi kuitenkin nähdä toiset ihmiset tai yhteisöt kuormittavana, elämästä karsittavana asiana. Ja tätä näkökulmaa vierastan. (Toki myönnän, että joskus sekin voi oikeasti olla tarpeen!)

Kavahdan kuitenkin Facebookin ryhmäkeskusteluja, joissa ensimmäinen neuvo parisuhdehaasteista valittavalle on “jätä se”. Minusta on huolestuttavaa, jos emme osaa sitoutua pitkäjänteiseen työhön meille tärkeiden asioiden puolesta. Siitä huolimatta, että se kuormittaa, vaatii ponnistelua ja venymistä.

Jos haluamme ympärillemme hyviä ja merkityksellisiä ihmissuhteita, emme aina voi valita hidasta elämää. Joskus elämä ottaa enemmän kuin olisi annettavaa, joskus meidän on venyttävä voidaksemme auttaa muita pysymään pinnalla. Joskus joku venyy auttaakseen meitä.

Siinä mielessä mahdollisuus hitaan elämän elämiseen on myös etuoikeus. Esimerkiksi vaikeasti vammaisen lapsen yksinhuoltajavanhempana eläminen ei varmastikaan tunnu erityisen hitaalta.

Ja vielä, en voi olla miettimättä yhteiskunnallisen vastuun kantamista. Se tuntuu olevan epätrendikäs aihe nykyään, yksilönvapauden aikakaudella. Mutta mielestäni siitäkin on pystyttävä keskustelemaan.

Harmillisesti aihe typistyy yleensä verojen maksamisen ympärille — ja siksi hitaan elämän elelijät ja työelämän leppoistajat saavat vihamyrskyn osakseen — ihan kuin se olisi ainut tapa ottaa osaa tämän yhteiskunnan kehittämiseen. Mutta tapoja on monia! Tarvitsemme myös esimerkiksi juuri hidastamisen puolestapuhujia.

Itse olen herännyt miettimään, miten minä voin olla rakentamassa parempaa yhteiskuntaa. Miten voin tehdä osani?

Siksi toivoisin, että suurin osa ihmisistä palaa sieltä hitaan elämän ääripäästä jonnekin sinne keskitielle, jossa elämänvalintoja ohjaavat toki tietoinen valitseminen, läsnäolo ja itsensä kuunteleminen, mutta jossa on uskallusta myös venyä saavuttaakseen jotain yhteistä hyvää.

Vai sittenkin kestävää elämää?

Vaikka tiedän, ettei kyse ole nopeudesta, silti sana "hidas" tökkii. Ehkä siksi, että olen itse nopea (paitsi päätöksenteossa, ajattelussa ja kirjoittamisessa, joissa olen hidas)

En ylipäätään usko siihen, että elämä voi olla vain hidasta. Elämään kuuluvat erilaiset vaiheet ja rytmit. Elina kirjoittaakin tästä hyvin:

Elämän rytmisyys vaihtelee: yksittäisen päivän sisälle mahtuu nopeampaa tempoa ja hitaampaa tempoa. Elämänvaiheet ja muutokset vaikuttavat rytmisyyteen. Toisinaan on rauhallista, toisinaan hönkä päällä. Kausittaisuus on äärimmäisen luonnollista: toiminnan aika tulee levon, reflektointi uuden rakentamisen jälkeen.

Ehkä siis hylkään termin hidas elämä. Hitaan elämän sijaan, haluaisin puhua kestävästä elämästä ja kestävästä elämän rytmistä.

Kestävä elämä on sitä, että oma elämä on suhteutettu sekä ympäristön että ihmisen kantokykyyn. Sellaista, jossa annetaan sekä mielelle, keholle että luonnolle aikaa myös palautua, kun välillä mennään yli. Sellaista, jossa luovuus voi kukoistaa, eikä sitä tukahduteta kiirehtimisellä.

Minua on viime aikoina puhutellut Raamatun malli työnteosta ja levosta:

• Jumala loi maailman, eläimet ja ihmisen kuudessa päivässä. Seitsemäntenä hän lepäsi ja ihaili kaikkea luomaansa.

• Jumala antoi Israelin kansalle ohjeeksi, että maata sai viljellä kuusi vuotta. Seitsemäntenä sen piti antaa levätä, virkistyä ja uudistua.

• Jumala ohjeisti Israelin kansaa pyhittämään lepopäivän, sapatin. Lepäämään niin fyysisesti kuin hengellisestikin, yhden päivän viikosta.

Onko kyse hitaassa, tai kestävässä, elämässä, lopulta siitä, että meidän vain tarvitsisi oppia sopiva työn ja levon elämänrytmi ja kunnioittaa sitä?

---

Kestävä elämä kiinnostaa minua tällä hetkellä kovasti. Päässäni on alkanut myös muhia ajatus kestävän työn uutiskirjeestä. Olen siitä innoissani. Kuulet pian lisää!

1. Kirjoitin yksilökeskeisyyden juurista kuukausi sitten. Myös hitaan elämän juuret nivoutuvat samoihin kehityskulkuihin. Samaa mieltä oli itseasiassa ChatGPT, jolta kysyin, mitä hidas elämä on. Sen mukaan hidas elämä “syntyi osittain vastareaktiona modernin elämän hektisyydelle, ylikuormitukselle ja jatkuvalle tehokkuuden tavoittelulle.”