Miksi olemme niin yltiöyksilökeskeisiä?

Olen jo pitkään pyöritellyt päässäni yhtä dilemmaa: Miten puhua itsetuntemuksesta ohjaamatta huomiota liikaa yksilöön. Itsetuntemushan on yksilön asia. Mutta haluan tehdä siitä yhteisön asian.

Aina kun kirjoitan unelmista, itsetuntemuksesta tai muusta yksilöön liittyvästä, kuiskii olkapäälläni korvaani kriittinen ääni. Ääni muistuttaa siitä, että tämä aika on yksilöpuhetta muutenkin täynnä, ei sitä tarvita yhtään lisää. Tarvitaan enemmän puhetta yhteisöllisyydestä, mikset kirjoita siitä.

Sillä niin minä ajattelen. Tarvitaan enemmän puhetta yhteisöllisyydestä. Tarvitaan enemmän ajattelua, joka kohdistuu itsestä ulospäin.

Ja sitten minä kirjoitan yksilöstä, ja kaivelen vähän omaa napaani koko maailmalle tehostaakseni sanomaani. Hei, katsokaa nyt, mitä kaikkea minun navastani löytyy! Onko teillä samanlaista nöyhtää, vai kenties toisenlaista?

Samaan aikaan, haluan kuitenkin itse yhä enemmän nostaa sen katseen sieltä omasta navasta, ja saada myös koko maailman tekemään niin. Välillä tämä tuntuu ristiriitaiselta.

Luin tämän Hesarin jutun yltiöyksilökeskeisyydestä, ja tartuin kynääni, tai siis istahdin koneeni ääreen. Tätä on nyt pohdittava kirjoittamalla.¹

Taitaa käydä niin, ettei tämän aiheen tonkimiseen riitä yksi kirje. Ehkä tästä tulee kirjesarja? Aloitan nyt kuitenkin menemällä juurille: miten yksilökeskeisyys ja yhteisöllisyys ovat ajan saatossa kehittyneet, mitä on tapahtunut ja miten se selittää kaikkea.

Aloitetaan siis teollistumisesta.

Mistä yksilöpuhe on saanut alkunsa?

Teollistuminen, ja sitä seurannut kaupungistuminen, irrotti ihmisiä niistä perinteisistä yhteisöistä. Se rikkoi pitkään ihmistä kannatelleita turvaverkkoja. Ihmisestä tuli yhä itsenäisempi.

Ihmiset muodostivat kuitenkin uusia yhteisöjä: ammattiyhdistyksiä, harrastuspiirejä ja kansalaisjärjestöjä. Yhteisöllisyys haki uusia muotoja, se ei kadonnut, toki jätti ihmisen yhä useammin pärjäämään itse, yksin. Uudet yhteisöt eivät kannatelleet perinteisten tapaan.²

Teollistuminen teki kuitenkin muutakin kuin vain rikkoi perinteiset yhteisöt.

1900-luvun alussa kehitettiin liikkeenjohdon teoria ja työmenetelmä nimeltä taylorismi. Se on ensimmäisiä merkittäviä organisaatioteorioita, joilla organisaatioiden toimintaa ja johtamista on pyritty tehostamaan.

Ja sen jäljet näkyvät vielä tänäkin päivänä.

Taylorismin tavoitteena oli tehostaa työntekoa ja lisätä tuottavuutta - kuulostaako tutulta? - soveltamalla tieteellisiä menetelmiä työprosessien organisointiin. Sen seurauksena syntyi voimakkaampi jako työntekijöihin ja johtajiin.

Sen oppien mukaan työprosessi jaettiin pieniin, tarkasti määriteltyihin ja toistuviin tehtäviin ja jokainen työntekijä suoritti vain yhden erikoistuneen tehtävän, mikä vähensi vaihtelua ja virheitä. Työn suunnittelu ja päätöksenteko siirrettiin johdolle, kun taas työntekijöiden tehtävä oli suorittaa annetut tehtävät täsmällisesti.

Taylorismi tuotti toki tehokkuutta ja tarkkuutta, erityisesti paljon toistoa vaativassa tehdastyössä, mutta sillä oli varjopuolensa. Työntekijästä tuli osa koneistoa. Ja se muutti yhteiskunnan ihmiskuvaa.

Mitä tapahtui ihmiskuvalle?

Taylorismi kiinnitti huomion yksilön tehokkuuteen ja suorituskykyyn, olihan ihminen optimoitava osa koneistossa.

Se toi mukanaan ajatuksen siitä, että yksilön suorituskykyä voidaan mitata, analysoida ja optimoida. Kappalepalkkajärjestelmät (saat palkkaa suoritettujen tehtävien määrän mukaan) ja tehokkuuteen perustuvat palkitsemismallit kannustivat yksilölliseen kilpailuun työpaikoilla.

Yksilöstä tuli itsenäinen "suorittaja", jonka menestys tai epäonnistuminen perustui hänen omaan tehokkuuteensa.

Taylorismi painotti myös työntekijän koulutusta, ja ennen kaikkea erikoistumista, mikä kannusti yksilöitä kehittämään itseään tehokkuuden nimissä.

Koska huomio oli kiinnittynyt yksilölliseen työn suorittamiseen ja tehokkuuteen, yhteistyön merkitys väheni. Työyhteisöt muuttuivat myös hierarkkisemmiksi, mikä vaikutti vuorovaikutussuhteisiin työpaikoilla.

Tayloristinen organisaatio korosti hierarkiaa ja ylhäältä tulevia ohjeita. Oma-aloitteisuus ei ollut arvostettu hyve. Tiedettiinhän organisaation yläpäässä “paremmin”.

Suorituskeskeisen ajattelun juuret ovat taylorismissa. Siihen pohjautuu myös ajatus urakehityksestä, jossa yksilön osaaminen ja jatkuva oppiminen ovat keskiössä.

Taylorismi opetti meitä katsomaan yksilöön. Samaan aikaan toki muukin yhteiskunnallinen muutos korosti tätä kehityssuuntaa.

Ja niin syntyivät yksilökeskeisyyttä tukevat yhteiskunnan rakenteet

Vaikka olemmekin tulleet pitkälle tayloristisesta organisaatiokäsityksestä, eikä se sellaisenaan sovi moneenkaan nykypäivän työtehtävään, sen vaikutukset näkyvät edelleen.

Tehostaminen ja prosessien optimointi voivat hyvin tänäkin päivänä. Huomiomme on edelleen yksilön suorituksessa ja sen optimoinnissa sekä yksilön osaamisen kehittämisessä.

Viime vuosina työelämään on tuotu yhä voimakkaammin inhimillisen tehokkuuden näkökulmaa (inhimillinen johtaminen ja työympäristö lisäävät tehokkuutta!). Tiukan paikan tullen apua haetaan edelleen kuitenkin ensi sijassa tayloristisesta organisaatio- ja ihmiskäsityksestä: tehostamisesta yksilön suoritusta ja prosesseja optimoimalla. Inhimillisyys loistaa poissaolollaan.

Tayloristinen ihmiskuva on yhteiskunnan ja työpaikkojen rakenteissa. Tiukasti.

Ai, mitä tarkoitan rakenteilla? No vaikka tätä:

Se mitä mitataan vahvistuu: kun mitataan yksilön suorituskykyä, ihmisten huomio on yksilön suorituskyvyssä yhteisön sijaan. On yksilölle kannattavampaa, joskus jopa lähes elintärkeää, kiinnittää huomio itseensä yhteisön edun sijaan.

Se mitä palkitaan vahvistuu: kun palkitaan yksilösuorituksista, saadaan ennen kaikkea yksilösuorituksia, ja vähemmän yhteistyötä.

Se mitä odotetaan ja tuetaan vahvistuu: vaikkeivat odotukset yksin olekaan tehokkain käyttäytymisen muuttaja, ne vaikuttavat salakavalasti siihen, miten asioihin suhtaudutaan ja mitä pidetään tärkeänä. Kun odotetaan omien taitojen kehittämistä ja jatkuvaa oppimista, yksilöt alkavat kiinnittää niihin myös huomiota ja odottamaan sitä myös toisiltaan. Koko yhteiskunta alkaa pitää sitä normaalina asiantilana.

Se mille ei anneta tilaa, se kuolee: R.I.P. luovuus, yhteisöllisyys ja autonomia.

Samaan aikaan, kun taylorismi korosti yksilön suoriutumista, se jätti kuitenkin vain vähän tilaa työntekijöiden luovuudelle ja oma-aloitteisuudelle. Käsityöläisammatit vaihtuivat siis tehdastöihin, tarkasti prosessoituun tekemiseen. Mahtoi olla iso muutos!

Luulen, että sen seurauksena emme vieläkään osaa antaa luovuudelle riittävää tilaa ja aikaa, sillä tayloristiset rakenteet kahlitsevat meitä. Luovuutta kun ei voi tarkastella tarkasti ennalta määritettynä prosessina.

Autonomiasta kirjoitan joskus toiste, sillä siitä minulla olisi enemmänkin sanottavaa. Yritetään nyt pitäytyä edes löyhästi siinä yhteisöllisyydestä, jonka vuoksi tämä teksti sai alkunsa.

Vastavoimia ja aaltoliikettä

Kriittisestä tekstistäni huolimatta en väitä, että taylorismi olisi ollut perin juurin paha asia ja tuhonnut ihmiskunnan. Se sai aikaan myös edistystä ja talouskasvua.

Ajattelen kuitenkin, että siinä mentiin liian pitkälle, niin kuin ihmisellä on tapana ideologioidensa kanssa mennä. Niistä tulee liian ehdottomia, ne alkavat vinouttaa ihmiskuvaa.

Taylorismin jälkeen on tullut monia organisaatioteorioita, ja se mikä niille on ollut yhteistä, on se, että aina ne ovat olleet reaktioita toisiinsa, pyrkineet olemaan vastavoimia edelliselle teorialle. Niille seikoille, jotka edellinen teoria on sivuuttanut tai joita se on ylikorostanut.

Nykyinen käsityksemme organisaatioista on rakentunut pala palalta, kun olemme oppineet, missä menimme vikaan.

Huolestuttavaa on toki se, että vinoutuneesta ihmiskuvastamme emme silti pääse eroon noin vain. Sen muuttaminen tuntuu olevan vaikeampaa.

Koko ihmiskunnan historia tuntuu itse asiassa toistavan tätä kaavaa: vastavoimana jollekin vallalla olevalle ideologialle syntyy uusi aate, joka haluaa muuttaa yhteiskuntaa päinvastaiseen suuntaan.

Ehkä myös siksi olemme yhteiskuntana olleet viime vuosikymmenet vaiheessa, jossa haluamme korostaa yksilön erityisyyttä. Vastavoimana sille, että yhteiskunta on nähnyt yksilön osana koneistoa. Työmuurahaisena muiden työmuurahaisten joukossa.

Olemme yhteiskuntana vaiheessa, jossa puhumme downshiftaamisesta ja leppoistamisesta, vastavoimana suorittamisen kulttuurille.

Olen alkanut tulla siihen tulokseen, että halutessaan tehdä jotain paremmin, ihminen kuitenkin ajautuu usein myös tuhoamaan jotain hyvää. Ei tietoisesti, enemminkin tahtomattaan, ymmärtämättään. Ihmisellä on taipumus mennä toiseen äärilaitaan.

Rutger Bregman puhuu kirjassaan Hyvän historia siitä, että paha naamioituu aina hyväksi. Hän tarkoittaa sillä sitä, että ihmiset usein ajattelevat tekevänsä hyvää, ja tekevät siksi mitä tekevät, vaikka seuraukset olisivatkin lopulta hyvän sijaan pahoja suuressa mittakaavassa.

Yritämme vakuuttaa muille oman ideologiamme hyvyydestä, mutta ajaudummekin “lyömään Raamatulla päähän”. Luulemme tekevämme yhteiskunnalle tai toisillemme hyvää, mutta saatammekin aiheuttaa ennalta-arvaamatonta tuhoa.

Ja luulen, että niin taylorismin, sekä monen muun aatteen kanssa, kanssa on käynyt. Äärimmäisenä juuri mikään ei ole vain hyvää.

Pitääkö yksilön syyllistyä itsekeskeisyydestään?

Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaakin kuvaa yhteiskunnan ilmiöitä aaltoliikkeinä HS:n artikkelissa Aikamme selviytymiskeino. Hänestä “itsekeskeisyys on vastaus yhteiskunnan vaatimuksiin”.

Sitä se tosiaan vaikuttaa olevan. Mutta pitäisikö asialle tehdä jotain?

Aikamme mukaisesti katse kääntyy helposti yksilöihin: yksilöiden syyllistämiseen. Miksi olemme niin yksilökeskeisiä? Siitähän tämäkin kirje lähti liikkeelle, syyllisyydestä yksilökeskeisestä puheesta.

Hallamaan mielestä “liikaa syyllisyyttä ei kannata potea”. Onhan kyseessä tosiaan aikamme selviytymiskeino.

Minua kuitenkin kiinnostaa tuleeko yksilökeskeisyyden äärilaita pian vastaan. Syntyykö seuraavaksi vastaliikkeitä yhteisöllisyyden puolesta?

Minusta on ainakin tuntunut, että kuulen nykyään yhä enemmän puhetta yhteisöllisyyden puolesta. Ehkä yhteiskunnallisen puheen muuttuminen kertoo, että suunta on vaihtumassa.

Mutta muutos on hidasta, ellemme vauhdita sitä. Uskon siihen, että yltiöyksilöllisyydelle syntyy vastaliikkeitä, jotka palauttavat yhteiskuntaamme parempaan tasapainoon, koska ihmiseen on rakennettu tarve yhteisöllisyydelle, yhteydelle muihin ihmisiin.

Muutoksen nopeus riippuu kuitenkin siitä, kuinka määrätietoisesti vaikutamme yhteiskunnan yksilökeskeisyyttä korostaviin rakenteisiin ja ihmiskuvaan.

Miksi siis kirjoitan myös itsetuntemuksesta enkä vain yhteisöllisyydestä?

Elämme yhteiskunnassa, jossa tarvitaan sekä yksilöpuhetta että yhteisöpuhetta.

Tarvitsemme edelleen yksilöpuhetta, sillä nuo teollistumisen aiheuttavat voimat ja ihmiskuva vaikuttavat yhä yhteiskunnassamme. Vaikka olemme tulleet jo pitkän matkan eteenpäin tayloristisesta ihmiskuvasta, tehostamisajatus taitaa tällä hetkellä voida paremmin kuin pitkään aikaan.

Tarvitsemme puhetta siitä, että yksilö on tärkeä, ja että yksilön rajoja täytyy kunnioittaa. Yhteiskuntamme rakenteet eivät sitä opeta tai tue.

Mutta vastapainona yksilöpuheelle tarvitsemme yhä enemmän puhetta myös yhteisöllisyydestä, ettemme mene äärilaitaan.

Yksilöpuhekin uuvuttaa, jos se keskittyy vain omaan napaan, itsensä kehittämiseen ja itselle mielekkään elämän luomiseen, siihen miten minun pitää itse nyt tehdä elämästäni itselleni mielekkäämpää, koska olen itse vastuussa elämästäni.

Mitä jos voimmekin saada enemmän, kun osallistumme ja sitoudumme, annamme itsestämme yhteisön hyväksi? Sitä pohdin jo viime syksynä tässä kirjeessäni:

Missä ovat juureni? - Mietteitä kodista, ihmissuhteista ja osallisuudesta

Haluan puhua molemmista, sillä kasvu kuuluu ihmisyyteen

Itseäni motivoi puhumaan molemmista se, että uskon kasvamisen kuuluvan ihmisyyteen. Ja kasvaminen tarvitsee sekä itseensä katsomista että toisia ihmisiä.

En tarkoita kasvamisella varsinaisesti jatkuvaa itsensä kehittämistä. Se on jotain enemmän, jotain kestävämpää.

Jos puhutaan itsensä kehittämisestä, fokus näyttää minusta usein olevan siinä, miten minusta voi tulla menestyvämpi, osaavampi ja hyvinvoivempi. Siitä, miten minun elämäni voi olla mielekkäämpää minulle?

Mutta kestävää yhteiskuntaa ei rakenneta siten.

Kasvu on mielestäni sitä, että opin elämään tässä maailmassa yhä kestävämmin muita varten. En työmuurahaisena muiden joukossa, vaan löytämällä ja ottamalla käyttöön oman potentiaalini, omat lahjani ja vahvuuteni.

Ajattelen, että nykyajassa meidän on ymmärrettävä itseämme, voidaksemme toimia hedelmällisesti muiden kanssa. Siksi meidän on välillä katsottava itseemme. Kasvu tapahtuu kuitenkin suhteessa muihin ihmisiin. Sitä ei tapahdu tyhjiössä.

Tarvitsemme muita ihmisiä, myös niitä hankalia, kasvaaksemme ihmisinä. Tarvitsemme muita ihmisiä kannattelemaan meitä, kun meillä on vaikeaa. Tarvitsemme muita ihmisiä näyttämään meille sokeat pisteemme, ja tarvitsemme heitä rakastamaan meitä niistä huolimatta.

Saamme ympärillemme tällaisia ihmisiä joiden kanssa kasvaa, vain olemalla itse sitä myös heille. Turvallisia kasvukumppaneita.

Haluan lopettaa näihin Hallamaan sanoihin:

”Meidän pitäisi saada näkyviin myös yhteenkuulumisen hyvät puolet. Länsimaalaiseen yksilöeetokseemme kuuluu ajatus siitä, että ei ole kunniakasta olla muista riippuvainen”, Hallamaa sanoo ja jatkaa:

”Mutta eihän meillä ole mitään muuta mahdollisuutta. Ei kenestäkään tule ihmistä ilman, että lukemattomat muut ihmiset kannattelevat ja ottavat vastaan.”

Musta olisi kiva kuulla, mitä ajatuksia kirjeeni herätti sinussa!

1. Kirjoittaminen on minulle asioiden jäsentämistä. Se pakottaa katsomaan syvemmälle, jäsentämään ja sanoittamaan epämääräisiä ajatuksia pääni sisällä. Olen nyt monta viikkoa kaivellut sitä omaa napaani julkisesti, joten on ihanaa tehdä jotain muuta!

2. Nykyään yhteisöllisyys on taas saanut uusia muotoja digitaalisesta maailmasta. Some, WhatsApp-ryhmät, ja myös tämä Substack, ovat tämän ajan tuomia vivahteita yhteisöllisyydelle.