Missä ovat juureni? - Mietteitä kodista, ihmissuhteista ja osallisuudesta

Mihin tarvitsemme juuria? Onko ihminen vapaampi juurtuneena vai juurettomana?

Lukion jälkeen muutin opintojen perässä kaupunkiin, kauas kotoa. Pian muutin toisen kerran. Yhteen rakkaani kanssa. Ja vuoden päästä muutimme taas.

Neljännen kodin piti olla pysyvämpi. Omaksi ostettu. Se oli ihana. Meni vuosi, ehkä puolitoista ja aloin kaipaamaan takaisin, perheen luo, lähelle rakkaita.

Muutettiin lähemmäs, väliaikaiseen. Etsittiin omaa, pysyvää. Siinä meni lähes vuosi. Oli pandemia ja omakotitalojen kysyntä oli kovaa.

Kuudes muutto (kymmenen vuoden aikana) olikin se pysyvämpi, nuoruuden kotini naapuriin. Sinne minne minun ei pitänyt palata.

Menossa on neljäs vuosi täällä. Yhteensä olen asunut paikkakunnalla yli puolet elämästäni. Silti en edelleenkään koe sidettä tähän paikkaan. En koe “olevani kotona”. En osaa nähdä tässä loppuelämäni kotia.

Mitä jos en juurru tänne?

Kaikki aikuisiän kotini olen nähnyt jollain tapaa väliaikaisina. Nyt sisälläni kuiskii ääni, joka sanoo, että tämän pitäisi olla pysyvämpi. Lasten takia.

Esikoisellemme tämä on kolmas koti, mutta ainoa, jonka hän muistaa. Kotona on täällä. Välillä hän kylä pyytää, että voitaisiin käydä siellä Tampereen kodissa tai toivoo, että muuttaisimme. Haluaisi kuulemma asua kerrostalossa. Sellaisessa, jossa olisi oma parveke. Siellä Tampereella meillä oli parveke.

Todennäköisesti tämä kuitenkin on pysyvä(mpi). Tämä on juuri hyvä tähän tilanteeseen, lasten kanssa, sopivine koulumatkoineen ja läheisine mummiloineen. (Suurin huono puoli on huonot joukkoliikenneyhteydet kaupunkiin. Välillä ihmettelen, miten tällainen joukkoliikennettä työkseen edistävä on muuttanut tänne. Vastaus on perhe.)

Omakotitalosta muuttaminen olisi sitä paitsi vaivalloista.

Miksi sitten kaipaan jonnekin? En vain tiedä minne. Miksi minusta tuntuu pelottavalta ajatella jäämistä?

Onko kyse siitä, että sisälläni asuu sekä kaupunkilainen että maalle haikaileva haaveilija? Tämä omakotialue kun ei ole oikein kumpaakaan. Vai onko kyse siitä, että pelkään, etten juurru tänne, en löydä sitä yhteisöä, joka tekisi paikasta kodin? Koska nuoruudessakaan en sitä täältä löytänyt.

Se parvekkeellinen kotini, joka oli ihana, ja jossa melkein tunsin olevani kotona. Paitsi että kaipasin rakkaimpien luokse, sillä sinne halusin juureni kasvattaa.

Missä ovat juuret?

Kuuntelin alkuvuodesta Inari Fernandezin kirjan Käppyrämännyn juurella. Kirjassa Inari haastattelee paikallisia. Heitä, joiden juuret ovat syvällä Lapissa, tai siis Saamenmaalla, kuten he kotipaikkaansa ilmeisesti kutsuvat.

Mietin, miten erilaista onkaan, kun juuret ovat syvällä. Kun ei ole jatkuva tarve päästä muualle. Kun tietää, missä koti on.

Nuorena ihmettelin, miten toiset jäivät lukion jälkeen samalle kylälle asumaan. Mikseivät lähteneet opiskelemaan, tai muuttaneet kaupunkiin? Eivätkö he nuoruuden nälässä kaivanneet enemmän?

Nyt ajattelen toisin. On hienoa, jos oma kylä riittää.

Mietin, miksi toinen haluaa aina maailmalle, nähdä ja kokea ja toinen on tyytyväinen juuriensa luona. Löydän itseni siitä välistä. En kaipaa maailmalle. Täällä on hyvä, näiden ihmisten luona. Silti levottomuus - vai ehkä pelko? - estää minua juurtumasta täysin. Tähän kotiin, tälle alueelle.

Haluan pitää takaportin auki. Jokin minussa pohtii, voisiko muualla olla vielä paremmin?

Onko kyse sittenkin osallistumisesta?

Löysin toissa viikolla Vesa Välimäen mielenkiintoisen esseen juurista ja osallisuudesta. Välimäki esittelee kirjoituksessaan ranskalaisfilosofi Simone Weilin ajatuksia juurista ja pohtii juurien ja osallisuuden yhteyttä.

Weil kirjoittaa antaumuksella juurtumisen tärkeydestä. Jokainen ihminen tarvitsee juuria, sillä ilman niitä ihminen on hukassa.

-Vesa Välimäki, Sosiaalinen ilmiö.

En voinut olla pohtimatta, missä määrin nykyihmisen levottomuus johtuu juurettomuudesta. Onko paikallaan olo sietämätöntä juuri siitä syystä, että juureton ihminen on hukassa? Hukassa oleva etsii tietä, mutta kuinka moni osaa etsiä sitä juurtumisesta, paikallaan olemisesta ja sitoutumisesta?

Ja toisaalta, miten juuria kasvatetaan, jos sellaisia ei ole? Onko niitä ylipäätään mahdollista kasvattaa? Itse olen välillä ajatellut liian mustavalkoisesti. Ihmisellä joko on juuret tai ei ole, ettei juuria niin vain kasvata. Mutta Välimäen juuriin liittämä pohdinta osallisuudesta sai minut tarkastelemaan ajatuksiani.

Juuret sitovat ihmisen maaperään: häntä ympäröiviin yhteisöihin, kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Juuret tekevät ihmisestä ihmisen. Jokaisen juuret ovat omanlaisensa, mutta jaetusta maaperästä lähtöisin ja siitä elävä. Maaperä mahdollistaa tai rajoittaa ihmisen juurtumista lähiympäristöön.

Kun osallisuutta ihmettelee juurten näkökulmasta, niin osallinen kokee omaavansa juuret siinä yhteisössä, jonka osa hän haluaa olla. Osallistumisen myötä hänen juurensa pääsevät vahvistumaan ja laajentumaan.

-Vesa Välimäki, Sosiaalinen ilmiö.

Onko loppujen lopuksi kyse siitä, että koska minulla ei ole juuria, en koe osallisuutta vai siitä etten osallistu, joten juureni eivät kasva? Voinko itse tehdä jotain juurieni eteen? Kuinka paljon? Mikä on yksilön ja mikä yhteisön vastuu juurien ja osallisuuden kehittymisessä?

Juurista ja juurtumisesta

Onko vapaus oikeasti vapautta?

Mikä meitä sitten estää osallistumasta kokeaksemme osallisuutta?

Ensinnäkin kyse on ylikorostuneesta vapaudenkaipuustamme. Haluamme olla vapaita, itsenäisiä ja riippumattomia toisista ihmisistä. Ajattelemme, että sitoutuminen ja juuret estävät meitä olemasta vapaita.

Huomaan itsekin olevani aikani kuva. Ihminen, jonka yksi tärkeimmistä arvoista on vapaus. Vapauden kaipuun takia en uskalla sitoutua, sillä sittenhän en ole enää vapaa päättämään itse.

Mutta onko sellainen vapaus oikeasti vapautta? Sitä Välimäkikin pohtii kysyessään: Mitä me menetämme, jos emme juurru? Kysymys on mielestäni tärkeä.

Aikamme on juurtumista vastaan eikä juurtuminen ole aina mahdollista. Nykyihminen karsastaa sitoutumista ja haluaa osallistua kevyesti ilman velvollisuuksia. Silti: onko tämä järkevää? Mitä me menetämme, jos emme juurru? Mitä jos juurtuneena johonkin olemme vapaampia?

-Vesa Välimäki, Sosiaalinen ilmiö.

Mitä jos menetänkin mahdollisuuden osallistua johonkin merkitykselliseen, kun viimeiseen asti panttaan sitoutumista? Mitä jos voisinkin saada enemmän, jos osallistuisin jonkun yhteisön toimintaan, sitoutuisin siihen ja uhraisin ajastani?

Olemme tottuneet tarkastelemaan osallistumista omasta näkökulmastamme: Mitä minä joudun uhraamaan ja antamaan, ja mitä minä siitä saan. Mutta mitä jos tällainen tarkastelu ei toimikaan?

Ihmisen vapaus mahdollistuu suhteessa toisiin ihmisiin, ei heistä erillään. On tietysti niin, että yhteisöön juurtuminen rajoittaa ihmisen toimintaa, mutta yhtä lailla se myös mahdollistaa sitä. Yhteisöön juurtunut voi saada enemmän vapautta ja mahdollisuuksia osallistumiseen kuin sen ulkopuolinen.

-Vesa Välimäki, Sosiaalinen ilmiö.

Tämä koti oli ihana. Parvekkeen näkymä oli ihana. Silti se mitä Tampereelta eniten kaipaan ovat tietyt ihmiset, ystävät.

Kaipuu yhteyteen ei ole kadonnut mihinkään

Luin vähän aikaan sitten Hanne Kettusen blogikirjoituksen perheseuran kaipuusta ja jämähdin lukemaan kommenttikentän keskustelua. Se oli täynnä kaipausta ihmisten seuraan. Sitä, että olisi ystäväperheitä, joiden kanssa voisi viettää aikaa.

Tunnistan nuo tunteet. Pystyn samaistumaan niihin. Olen tuntenut samoin.

Kaipaus yhteiseen aikaan oli luettavissa jokaisesta kommentista. Mutta ihmisiltä puuttui uskallusta, aikaa ja jaksamista treffien järjestämiseen, tai pahimmillaan ne ystävät ja paikka tällaisten ystävyyssuhteiden luomiseen.

Moni tuntui kaipaavan Frendit-tyylistä matalan kynnyksen yhdessä oloa. Ihmisiä, jotka ovat läsnä arjessa. Ilman sitä, että kaverivierailuja ennen pitäisi siivota puoli päivää tai valmistaa kolmen ruokalajin illallinen.

Kaipaus sosiaalisiin suhteisiin ei ole kadonnut mihinkään. Haluamme kuulua johonkin. Kaipaamme niitä juuria, samalla kun emme halua sitoutua.

Osattomuus ei selvästikään tee meistä onnellisempia. Mutta mikä neuvoksi?

Kun toisesta ihmisestä tulikin taakka

En voi olla pohtimatta tätä ristiriitaa siinä, että tiedostamme tarvitsevamme ja kaipaavamme muita ihmisiä, mutta silti haluamme vapautta, sitoutumattomuutta.

En usko, että syy olisi vain yksilöissä.

Yhteiskuntamme on niin kyllästetty yksilökeskeisellä puheella, että katseemme kääntyy aina ensin itseemme, vasta sitten muihin. Meidät on opetettu etsimään syitä ja ratkaisuja itsestämme, vaikka todellisuudessa ne löytyisivätkin ulkopuoleltamme. Mieti vaikka Self help -kirjallisuuden määrää.

Sitten on vielä se korona. Se tuntuu muuttaneen pysyvästi jotain ajattelussamme omasta sosiaalisuudestamme. Ensin se teki toisista ihmisistä jotain, mitä pitää pelätä. Totuimme olemaan yksin, toimimaan vain itseämme ja perhettämme varten.

Se vähensi monen kuormitusta tässä hektisessä elämässä ja sai sosiaalisten suhteiden vähentämisen näyttämään ratkaisulta.

On kuitenkin huolestuttavaa, että olemme jääneet sille tielle. Tielle, jossa näemme toiset ihmiset taakkana. Tielle, jossa on raskasta kutsua ihmisiä kylään, kun pitää siivota niin paljon tai sopia treffejä ja sitoutua niihin, sillä täysi kalenteri kuormittaa.

Oman elämän kuormittavuuden tarkkaileminen on tietenkin tärkeää. On tärkeää tasapainottaa elämää ja järjestää asioita niin, ettei elämä tunnu liian raskaalta. Mutta on tärkeää miettiä, mistä tuota kuormitusta lähtee poistamaan.

Parempaa elämää karsimalla?

Pohdin eräässä kirjeessäni, miten kuormittavissa elämäntilanteissa minulta jää helposti ne minulle kaikkein tärkeimmät asiat pois, koska ne eivät näytä välttämättömiltä. Luistan esimerkiksi kirjoittamisesta. Vaikka todellisuudessa kirjoittaminen tuo elämääni paljon iloa ja merkitystä. Hyvinvointini kannalta se itse asiassa on lähes välttämätöntä.

Sama pätee sosiaalisiin suhteisiin. Yhteisöllisyyden kokemus on Edward Decin & Richard Ryanin mukaan yksi ihmisen kolmesta psykologisesta perustarpeesta.

Jo perustarve sana viittaa mielestäni siihen, että jos se jää täyttymättä, ihminen ei voi hyvin. Oman elämän kuormittavuuden vähentäminen sosiaalisia suhteita vähentämällä, ei siis ole kestävä ratkaisu.

Karsiminen pitäisi pystyä tekemään muualta. Tämän kirjoittaminen tuntuu vaikealta, sillä tiedän, kuinka kuormittavaa työ- ja perhe-elämä nykyään voivat olla. Tiedän, kuinka vaikeaa kuormituksen vähentäminen on. Onko tilanne siis toivoton?

“Kortit tekevät kodin”, sanoi ystäväni kerran. Ilman ihmisiä kortitkaan eivät riitä.

Ymmärrämmekö oikeasti, kuinka paljon tarvitsemme toisia?

Välimäki esittää toisessa, vapaaehtoistyötä käsittelevässä esseessään, että tarvitaan ajattelutavan muutosta, sitä, että alamme nähdä itsemme sosiaalisina, tarvitsevamme toisia ihmisiä ympärillemme niin paljon, että on järjetöntä olla yksin, olla osallistumatta, näkemättä vaivaa.

Tarvittava asennemuutos on suuri. Ei riitä, että tiedostamme, että tarvitsemme toisia ihmisiä ympärillemme. Sillä kyllähän me sen jo nyt tiedostamme.

Meidän on herättävä ajattelemaan, että ratkaisu yksinäisyyteemme löytyisi yhteisöistä, sitoutumisesta. Yhteisöihin sitoutuminen taas vaatii meiltä uhrauksia. Sellaisiakin uhrauksia, jotka eivät suoranaisesti tuota meille itsellemme mitään.

Antaminen palkitsee meidät, mutta tavalla, jota on vaikea laskelmoida. Jonka hyötyjä emme voi optimoida. Sen takia sitoutuminen kai nykyihmiselle vaikeaa onkin. Saamiaan hyötyjä ei etukäteen voi tietää. Jokainen vuorovaikutustilanne, kohtaaminen, on mahdollisuus sille, että vain annamme itsestämme saamatta mitään takaisin, tai sitten voimme saada paljon.

Yhteisöihin sitoutuminen vaatii, että me laitamme yhteisön edun oman etumme edelle. Siihen on nykyihmisen, myös minun, vaikea sitoutua.

Mutta onko muuta keinoa todella löytää kaipaamaamme yhteisöllisyyttä?

Kun ihminen ymmärtää perusluonteensa sosiaalisena, niin silloin hänen on huomattavasti järkevämpää toimia yhteisönsä eteen. Yhteisön hyvinvointi on osa hänen hyvinvointiaan eikä hän ole irrallaan hänen lähellään asuvista.

Aamulehden kirjoittajat perustelevat vapaaehtoistyöhön osallistumista siitä saatavilla hyödyillä yksilölle itselleen. Joskus useampi suomalainen ajatteli kuitenkin eri tavoin, yhteisökeskeisemmin – ei siitä niin kauaa ole. Samoin tässä yksilökeskeisessä ajassa sitä keskinäistä sosiaalista otetta voidaan vaalia ja elvyttää. Aika on minusta siihen otollinen, sillä yhteisöllisyydellä tuntuu olevan huutava tarve. Mitä me voisimme asialle tehdä?

-Vesa Välimäki, Sosiaalinen ilmiö.

Miksi vapaaehtoistyö ei kiinnosta?

Mitä voimme yhteisöinä tehdä?

Aikamme on juurtumista vastaan eikä juurtuminen ole aina mahdollista.

-Vesa Välimäki, Sosiaalinen ilmiö.

Juurtuminen tarvitsee sekä omaa aktiivisuutta että yhteisöiltä toimia maaperän kehittämiseksi. Tällaisena aikana, jolloin koko yhteiskunnan ajatusmaailma korostaa yksilökeskeisyyttä yhteisöjä enemmän, meidän on entistä enemmän kiinnitettävä huomiota siihen maaperään, jossa juuret kasvavat.

Maaperä ei kuitenkaan aina vahvista juuria, vaan juuret voidaan repiä irti; ihminen voidaan tehdä osattomaksi.

Ihmisen juuret eivät pääse kasvamaan maaperässä, joka on kuihtunut, rikkinäiseksi revitty tai alta pettävä. Ihmisen juuret voivat repeytyä irti, ne voivat lahota, jos maaperä ei anna niille tukea. Ihmisen juuret voivat kukoistaa, vahvistua ja levitä, jos maaperä antaa niille tarvittavan.

-Vesa Välimäki, Sosiaalinen ilmiö.

Meidän on pohdittava millainen on yhteisömme maaperä (ts. kulttuuri)? Edistääkö se juurtumista ja osallisuuden kokemista, vai tukahduttaako se juuret? Juuri nämä kysymykset ovat kaiken organisaatiokehittämisenkin ytimessä.

Samoja kysymyksiä voimme pohtia omissa ihmissuhteissamme: edistämmekö omalla toiminnallamme suhteiden syvenemistä ja kohdatuksi tulemista?

Juureni kasvavat

Viimeisen vuoden aikana olen osallistunut yhä enemmän erään yhteisön toimintaan vapaaehtoisena. Juureni on kasvaneet. Tuosta yhteisöstä huonoina ja ärsyttävinekin puolineen on tullut minulle rakkaampi, jotain jonka eteen tahdon tehdä työtä, jonka tahdon menestyvän. Koska se merkitsee minulle kotia. Koska siellä on tärkeitä ihmisiä.

Olenko siis vapaampi vai kahlitumpi juurtuneena? Vapaaehtoistyö on vienyt aimo annoksen vapaa-aikaani. Mutta silti olen kokenut erityisesti vapautta. Olen päässyt toteuttamaan itseäni tavoilla, jotka muuten eivät olisi olleet mahdollisia ja osaamiseni on kehittynyt. Mutta ennen kaikkea, olen tullut kohdatuksi.

Tätä kirjettä kirjoittaessani löysin itseltäni juuret, hitaasti vahvistuvat sellaiset. Ne juuret pitävät minua täällä, näiden ihmisten luona. Ne juuret ovat kuluneen vuoden aikana vahvistuneet, koska olen osallistunut. Antanut itsestäni.

Myös lapsen päiväkodin aloitus on ollut askel kohti kotiutumista. Nyt hänellä on jotain omaa täällä, muutakin kuin perhe ja mummila. Hänellä on kaverit ja tutut hoitajat. Se lisää omaakin haluani kotiutua, juurtua.

Millaiset ovat sinun juuresi? Missä haluaisit juuriesi olevan?

Lue myös: