Luovuudelle varastetut hetket

Alakulosta, kirjoittamisesta ja luovista hetkistä epätäydellisen elämän keskellä.

Terveisiä täältä kirjoitustauon keskeltä.

Nolottaa, sillä juurihan kirjoitin siitä, miten aion opetella ottamaan kirjoittamiselle aikaa kiireenkin keskellä, sillä se tukee jaksamistani.

No arvaattekin ehkä miten kävi?

Eipä onnistunut ihan sillä tavalla kuin ajattelin. Ensin meillä sairastettiin viikko. Sitten oli syysloma. Sitten vain en enää jaksanut yrittää koulutehtävien painaessa päälleni ja toipuessani kaikesta väsymyksestä, ja viimeisimpänä, taas sairastellessa.

Nyt yritän taas päästä pinnalle ja saada kiinni tästä rakkaasta rutiinistani.

Mutta missä meni pieleen?

Syyskuussa olin vakavissani siinä, että kirjoittaminen on minulle sellainen asia, josta haluan vaikeinakin aikoina, kaiken hopun keskellä, pitää kiinni. Olin vakuuttunut siitä, että se tukee jaksamistani. Se tuo minulle voimaa.

Ja olen vakuuttunut siitä edelleen.

En vain osannut huomioida yhtä pientä asiaa. Mielialaa.

Opintojen tahdin kiihtyessä viikko viikolta ja samaan aikaan lasten (ja omien) jatkuvien sairauskierteiden keskellä rämpiessäni päädyin tilanteeseen, jossa väsymys alkoi verottaa jaksamistani, ja ennen kaikkea laskea mielialaani.

Olen saanut viimeisten parin vuoden aikana nähdä, miten suuri vaikutus väsymyksellä on mielialaan. Ja sen takia nykyään teenkin kaikkeni pitääkseni kiinni yöunistani. Aina se ei vain onnistu.

Mitä väsyneempi olen, sitä alakuloisemmaksi mieleni valahtaa. Alakuloinen mieli taas ei pysty näkemään missään merkitystä, edes siinä rakkaassa kirjoittamisessa.

Jokainen yritys kirjoittaa päättyy merkityksettömyyden kriisissä vellomiseen. Paetakseni näitä tunteita, alan etsiä pakokeinoja. Ja valitettavasti puhelin tarjoaa niitä loputtomasti.

Mikään, mitä some näissä tilanteissa tarjoaa, ei kuitenkaan nosta mielialaa oikeasti. Ei se tuo merkitystä. Se on vain pakenemista.

Onneksi uni yleensä pelastaa tilanteen. Ja ystävät. Sekä joskus myös se kirjoittaminen.

Kaiken tämän keskellä, pitkän harkinnan jälkeen, aloitin uuden harrastuksen, kalligrafian harjoittelun.

Salarakas nimeltä luovuus

Uskoni siihen, että niille tärkeille jutuille pitää ottaa aikaa, on itse asiassa vahvistunut viime aikoina.

Kuuntelen tällä hetkellä Elizabeth Gilbertin kirjaa Big Magic: Uskalla elää luovasti. Siinä on yksi ajatus, joka puhutteli minua: Hetkien varastaminen luovuudelle.

Elizabeth ohjaa lukijan tarkastelemaan luovuutta salarakkaana, jolle haluaa varastaa aikaa arjen keskeltä niin paljon kuin mahdollista. Sillä rakastuneenahan haluaa viettää aikaa rakkaansa kanssa mahdollisimman paljon.

Jos oikeasti haluan jotain, löydän sille aikaa. (Ja tässä on se alakuloisuuden ongelma: silloin en halua, asioilla ei ole merkitystä).

Elin Petronella kirjoitti viimeisessä kirjeessään (vain maksaville tilaajille) itsesabotaasista, jota äidit harrastavat: He “syyttävät” lapsiaan siitä, etteivät pysty tekemään asioita, joita haluaisivat, vaikka todellisuudessa syy on muualla.

Hänen keskeinen viestinsä on se, että meidän täytyy olla rehellisiä itsellemme: Onko kyse todella siitä, että hädin tuskin selviämme arjesta, vai sittenkin siinä, että välttelemme toimeen ryhtymistä käyttämällä yhteiskunnallisesti hyväksyttyä tekosyytä (lapsia)?

Kyllä, lapset vaikuttavat siihen, kuinka paljon meillä on aikaa luovuutemme toteuttamiseen. Kyllä, lapset voivat viedä energiaa, jonka ehkä haluaisi käyttää muuhun.

Mutta onko todella niin, ettei arjesta löydy edes pieniä hetkiä, jotka voisi varastaa sille omalle “salarakkaalleen”? Usein viemme itse itseltämme ajan, koska mielihyvää saa paljon helpommillakin tavoilla kuin luomalla.

Elämä on mitä on

Gilbert nosti kirjassaan esiin, että harva kirjailija ja taitelija oikeasti elää sellaisessa unelmatilanteessa, jossa haluaisi elää. Jossa ajattelee luomisen olevan helpointa. Luovuutta on kautta aikain harjoitettu epätäydellisten olosuhteiden keskellä, varastetuissa hetkissä.

Olen vuosia itsekin kaivannut hiljaisuutta ja rauhaa kirjoittamiselle. Olen miettinyt, että jos elämä olisi tietynlaista, sitten minä kirjoittaisin.

Mutta elämä on mitä on, tuskin koskaan kovin täydellistä.

Siksi haluan oppia aikavarkaaksi, varastamaan hetkiä kiireisestäkin arjesta. Päätin palata aamun kultaisten tuntieni pariin. Päätin varastaa osan päivän parhaasta energiasta kirjoittamiselle.

Mistä sinä voisit varastaa aikaa luovuudellesi? Mitä tuolla ajalla tekisit?

Kirjoittelemisiin,