Arki on ihanaa, mutta osaanko nauttia siitä?
Mitä jos opintovapaan suurin anti ei tulekaan tehokkaalla suorittamisella? Mitä jos voinkin oppia tämän vuoden aikana jotain tärkeämpää?
Arjen alettua olen pyöritellyt päässäni ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta arkeni on juuri nyt ihanaa, toisaalta minua vaivaa tuntemus, että pitäisi tehdä enemmän, saada aikaan enemmän.
Lapset ovat aamupäivisin hoidossa ja minä saan opiskella ja kirjoittaa. Erityisesti olen kirjoittanut!
Välillä vien esikoisen iltapäiväksi vielä kerhoon, kuten viime maanantaina. Ja siinä pyöräillessämme kohti kerhoa yritin ymmärtää itseäni. Juuri tällaisesta rauhallisesta elämästähän minä haaveilin vanhempainvapaalle ja opintovapaalle jäädessäni. Elämästä, jossa ehdin viettää aikaa lasten kanssa pirteänä, mutta saan myös toteuttaa itseäni.
Miksi siitä nauttiminen sitten on välillä niin vaikeaa?
Olenko antanut tarpeeksi?
Olkapäälläni on viime aikoina kuiskinut ääni, joka on tehnyt minulle selväksi, ettei tällainen lorvailu tule kuulonkaan tässä yhteiskunnassa.
Ei ainakaan yhteiskunnan tuella. Opiskelen aikuiskoulutustuella, jonka myöntäminen juuri lopetettiin, kai minunlaisteni elämän “leppoistajien” ja omaa suuntansa etsien takia. Voisinhan minä tämänkin ajan olla tuottavasti töissä, kun minulla kerran on työpaikka.
Koen huonoa omaatuntoa siitä, että nautin arjestani ja se on sopivan leppoisaa. Siis niin leppoisaa kuin se voi pienten lasten kanssa olla. Koen huonoa omaatuntoa, kun minusta ei tunnu siltä, että olen antanut kaikkeni.
Sillä siitähän viime vuosien työväsymys on osittain johtunut. Olen antanut kaikkeni. Kaikkeni työlle, jolloin muu elämä on saanut vain rippeet.
Koen syyllisyyttä siitä, että nyt laitan muut asiat edelle. En ole tuottava, sillä tavalla, kun tuottavuutta tässä yhteiskunnassa mittaamme.
Vaikka olenkin tähän mennessä ehtinyt valtion kassaan niitä veroeurojakin kiikuttaa, ja antamaan samalla palasen mielenterveydestäni, minun on silti välillä vaikea oikeuttaa itselleni “tällainen lorvailu”.
(Tiedän, ettei opiskelu pienten lasten kanssa ole lorvailua, mutta sisäinen ääneni on ollut viime aikoina hyvin kriittinen omista tekemisistäni.)
Tehostamispuheen ongelma
Työpaikat, ja koko yhteiskunta, ovat olleet viime vuodet täynnä tehostamis- ja niukkuuspuhetta. Rahat ovat loppu. Pitäisi tehdä tehokkaammin, saada aikaan enemmän, vähemmällä.
En kuitenkaan usko, että kaikki se rummuttaminen siivittää meitä parempiin tuloksiin ja suoriutumaan tehokkaammin. Ennemminkin se saa meidät toivottomiksi, uupumaan ja kokemaan syyllisyyttä.
Koen ainakin itse jatkuvaa riittämättömyyttä tässä maailmassa, jossa on aina tavoiteltava parempaa. Maailmassa, jossa samaan aikaan pitäisi olla läsnäoleva äiti ja edistää omaa uraa. Löytää se kuuluisa tasapaino työn ja perheen välillä.
Kun vielä lisään jakkaraani kolmannen jalan, minut, minun hyvinvointini ja kiinnostuksen kohteeni, ei ihme, että tasapaino tuntuu järkkyvän, eikä jakkarani aina tunnu pysyvän pystyssä.
Inhimillinen tehokkuus
Mitä siihen tehostamiseen tulee, uskon, että tehokkuutta ja kasvua on mahdollista saavuttaa, vaikka luopuisimme tehokkuuspuheesta ja syyllistämisestä. Uskon, että tehokkuutemme olisi kestävämmällä pohjalla, kun se perustuisi inhimillisyyteen.
Ikonen ym. (2023) käsittelevät inhimillistä tehokkuutta yhden mainion kirjan verran. Inhimillinen tehokkuus - jännitteet hyötykäyttöön -kirjassa he kuvaavat juuri sitä, miten inhimillisyys ja tehokkuus sopivat yhteen. Sillä kyllä, ne mahtuvat samaan lauseeseen, ja vieläpä ilman kieltosanaakin.
Kirjassa käsitellään tehokkuutta organisaation toimintaan vaikuttavien inhimillisyydestä kumpuavien jännitteiden kautta. Nämä jännitteet liittyvät mm. luottamukseen, motivaatioon, merkityksellisyyteen, tunteisiin, yhteisöllisyyteen ja identiteettiin. Siis ihmisyyden ytimeen.
Organisaatiot koostuvat ihmisistä, ja inhimillisyyden sulkeminen pois työelämästä, tai yhteiskunnasta on sula mahdottomuus. Siksi onkin hedelmällisempää opetella tarkastelemaan, miten esimerkiksi tunteet voivat organisaatioita auttaa tai mikä on yhteisöllisyyden merkitys kuin hakea jatkuvaa tehostamista ruuvia kiristämällä ja syyllistämällä.
Meillä on edessä aika paljon töitä, niin yksilöinä, organisaatioina kuin yhteiskuntanakin, jos asetamme tavoitteeksemme inhimillisen tehokkuuden.
Mitkä ovat suojatekijäni?
Vaikka yksilötasolla mahdollisuudet vaikuttaa ovat rajalliset, ja eniten yhteiskunnassamme tarvittaisiin rakenteellisten ongelmien korjaamista, voin toki omalla toiminnallani vaikuttaa omaan hyvinvointiini.
Opettelen säätelemään sitä, kuinka paljon itsestäni annan. Opettelen sitä, että “perushyväseiska riittää”, niin kuin opettajamme meitä ohjeisti.
Opettelen olemaan vähemmän kriittinen itseäni ja tekemisiäni kohtaan.
Opettelen myös tunnistamaan omia suojatekijöitäni, kuten valmentaja (opettajani) viime viikon opintoihin liittyvässä yksilövalmennuksessa kannusti.
Suojatekijät ovat asioita, jotka arjessa varjelevat ja edistävät jaksamistani. En ole tämän pohtimiseen ehtinyt vielä uhrata montaa ajatusta, mutta jo keskustelumme nosti yhden asian esiin: Kirjoittaminen on yksi suojatekijöistäni, jaksamistani varjelevista asioista.
Oivallus toi mieleeni
n kirjoituksen “Busy Times Show Your True Priorities”. Hän kirjoitti tekstissään siitä, miten kiire auttaa näkemään ne itselle tärkeät asiat:During the stressful, busy times, I learn which tasks I do happily even when I’m busy. I discover what feels light even when other things feel heavy.
Uskon Nanin sanoissa olevan perää. Kiireisinäkin aikoina niiden tärkeimpien asioiden tekeminen tuntuu kevyeltä. Ja siksi niistä on osattava pitää kiinni. Ne ovat samalla niitä meidän jaksamistamme suojaavia tekijöitä muun kuormituksen keskellä. On tärkeää, että kiireen keskellä jonkin tekeminen tuntuu kevyeltä.
Itselleni on kuitenkin liian usein käynyt niin, että kiireisinä aikoina alan tinkiä niistä tärkeimmistä asioista, esimerkiksi juuri siitä kirjoittamisesta. Niistä, jotka tuovat minulle eniten iloa.
Ja tämä on tietenkin täysin normaalia. Kun jostain on karsittava, karsitaan usein siitä, mikä ei välttämätöntä. Ja harmillisen usein tälle karsittavien listalle mahtuu monia asioita, joista kiinni pitäminen hyvinvoinnin näkökulmasta kuitenkin olisi välttämätöntä.
Olenkin yrittänyt pohtia, miten voisin pitää kirjoittamisesta kiinni myös kiireisen arjen keskellä sitten kuin se joskus taas palaa.
Tämän lukuvuoden aikana opettelen pitämään kiinni suojatekijöistäni
Ystäväni tokaisi viime viikolla, että näytän voivan paremmin kuin pitkään aikaan. Ja siltä minusta tuntuukin. Hän sanoi myös, että “Ihanaa, että sulla on tuollainen sapattivuosi, että saat levätä rankan vauvavuoden jälkeen.”
Hän on oikeassa. Se on ihanaa. Mutta silti tämän hyvän vastaanottaminen tuntuu vaikealta. Onko minulla oikeasti oikeus tällaiseen luksukseen?
En voi myöskään olla miettimättä, että olisi ihanaa, jos arki voisi aina olla tällaista. Energistä, innostavaa ja sopivan rauhallista. Ja kirjoittamisen täyteistä.
Alussa kuvailemani syyllisyys nykyhetkestä taitaakin kummuta erityisesti siitä, etten koe, että minun on lupa käyttää kirjoittamiseen niin paljon aikaa kuin haluaisin. Koska se ei tuo rahaa. Koska se on “vain” harrastus. Ja koska yhteiskunnan tuki mahdollistaa tämän juuri nyt.
Ehkei tämän vuoden arvo liitykään tehokkaaseen suorittamiseen vaan juuri siihen, että voin opetella mistä hyvä arki minulle koostuu ja mitkä ovat niitä suojatekijöitäni. Voin opetella pitämään niistä kiinni. Voin opetella niiden arvoa. Sillä ne voivat kantaa minua seuraavina vuosina paljon paremmin kuin mikään, mitä voin koulunpenkiltä oppia.
Ehkä tämä vuosi auttaa myös hyväksymään, että tällaistahan elämä on, erilaisia vaiheita, jotkut vähemmän tehokkaita ja loisteliaita kuin toiset. Inhimillinen tehokkuus hyväksyy ja huomioi tämän. Inhimillisyyden.
