Kaivoin unelmani pöytälaatikosta ja aloin elämään
Otin unelmani todesta ja aloitin Aamukirjeet marraskuun lopussa 2023. En silloin ymmärtänyt, kuinka suuresti ne muuttaisivat minua.
Olen jakanut Aamukirjeiden tarinaa ripotellen eri kirjeissä. Haluan nyt avata niiden syntyä ja merkitystä minulle hieman enemmän. Kirjeilläni on myös paljon uusia tilaajia (Tervetuloa!) ja toivon, että tarinani inspiroisi sinua aloittamaan, mitä se sitten onkaan, se mistä haaveilet.
Selaan välillä vanhoja päiväkirjojani. Ne ovat täynnä unelmia ja haaveita, kaipuuta muutokseen. Olen käyttänyt elämästäni vuosia haaveiluun. Siitä huolimatta en osannut lähteä tavoittelemaan unelmiani. Pelkäsin liikaa.
Vasta nyt olen alkanut ottaa unelmani todesta. Olen alkanut pohtimaan, mitä jos voinkin saada sen, mistä haaveilen?
Kuluneen vuoden aikana olen ottanut enemmän askeleita kohti niitä unelmia kuin pitkiin aikoihin. Se on tuntunut hyvältä.
Mitä on tapahtunut?
Yksi unelmistani oli jakaa ajatuksiani kirjoittamalla
Kun esikoinen oli vauva, luovuuteni heräsi jostain horroksesta, jossa se oli ollut työntäyteisten vuosien aikana. Aloin kirjoittaa Instagramiin.
Innostuin, mutta innostus lopahti. En osannut pitää huolta luovasta puolestani. Eikä Instagram alustana palvellut minua kirjoittajana kovin hyvin. Arvotin tekemisiäni tykkäysten perusteella ja olin koukussa muiden tekemisten seuraamiseen.
Pelkäsin myös liikaa sitä, mitä tapahtuu, jos sanon mitä oikeasti ajattelen. Toki pelkään sitä välillä edelleenkin.
Vaikkei Instagram-urani ollutkaan kovin pitkä ja loistelias, aloin hoitovapaalla kirjoittaa muutenkin enemmän. Luin Satu Rämön ja Mirjami Haimelinin kirjaa Kynä ja tein harjoituskirjan kirjoitustehtäviä. Kirjoitin päiväkirjaa.
Ja haaveilin. Haaveilin blogin perustamisesta. Haaveilin julkisesti kirjoittamisesta. Sillä pelkkä pöytälaatikkoon kirjoittaminen ei riittänyt minulle. Halusin kirjoittaa niin, että teksteilläni olisi vaikutusta.
Suunnittelin blogin nimeä, domainia ja ulkoasuakin. Yritin päättää, mistä kirjoittaisin ja mikä olisi kohderyhmäni. Sillä niistä ohjeiden mukaan bloggaaminen oli aloitettava. Piti tietää, mistä kirjoittaa. Minä en tiennyt.
Googlasin ohjeita ja tietoa. Mitä enemmän luin, sitä suuremmaksi aloittamisen kynnys kasvoi.
En ikinä aloittanut sitä blogia. En kirjoittanut yhtäkään tekstiä, muutamia luonnoksia vain.
Palasin työelämään ja kirjoittaminen väheni, mutta kaipasin edelleen sanojen ääreen. Sain kirjoittaa muutaman blogipostauksen firmamme blogiin. Se oli kivaa. Ja vaikeaa. Minulla ei ollut kirjoittamiseen rutiinia, eikä tarpeeksi aikaa harjoitella.
Aamusivuista luovuutta?
Aloin kirjoittaa aamusivuja. Se on Julia Camerin lanseeraama harjoite luovuuden löytämiseksi ja ylläpitämiseksi. Kaipasin elämääni lisää luovuutta.
Harjoitteessa kirjoitetaan kolme A4-sivullista tajunnanvirtaa heti ensimmäiseksi aamulla. Joka aamu. Säännöllisesti.
Kirjoitinkin aamusivuja usean kuukauden ajan. Mutta en toki heti ensimmäisenä aamulla, koska lapsi piti saada ensin hoitoon. Sitä ennen ei ollut kirjoitusrauhaa. Enkä aina päässyt kolmeen sivuun asti, koska työt painoivat päälle. Mutta usein kirjoitin sivuni säntillisesti.
Uuden raskauden, ja pahoinvoinnin, myötä aamusivut jäivät. Enkä oikeastaan jäänyt kaipaamaan niitä, vaikka olinkin kirjoittamisesta nauttinut. Sen tuomasta pysähtymisestä ajatusteni äärelle. En kuitenkaan ollut kokenut niiden maagista voimaa. Luovuuden vapautumista.
Enemmänkin minua turhautti se, että käytin 45 minuuttia kirjoittamiseen, mutta en kirjoittanut yhtään ajatusta valmiiksi asti. En saanut jakaa ajatuksiani muille. Usein kirjoitin päivä toisensa perään samasta kaipuusta muutokseen, turhautumisesta. Minulla ei useinkaan ollut mahdollista ottaa tuon 45 minuutin jälkeen kirjoittamiselle yhtään enempää aikaa lapsiperhearjestani.
Kun sitten toinen lapsemme syntyi, ja olin selvinnyt alun raskaimmista hetkistä, aloin kaivata taas kirjoittamista. Unelmani oli taas herännyt.
En halunnut aloittaa aamusivuja uudelleen. Siihen en vauvani kanssa pystynyt sitoutumaan. En kirjoittamaan heti aamulla, enkä varsinkaan siihen, että saisin yhteen menoon kirjoitettua kolme sivua.
Eikä se olisikaan ollut vastannut kaipaukseeni. Halusin pysähtyä yhden ajatuksen äärelle kerrallaan. Kirjoittaa sen valmiiksi asti. Julkaista sen.
Löysin Substackin
Sitten
kertoi aloittaneensa Substackissa. Kiinnostuin. Tutkin hieman ja tein päätöksen. Kokeilen.Aloitin Aamukirjeiden kirjoittamisen. Ajatukseni oli siirtyä aamusivuista kirjeisiin, jotka oikeasti lähettäisin tilaajilleni. Kirjeisiin, joissa pysähtyisin ajatusteni äärelle ja kirjoittaisin ne valmiiksi.
Päätin heti alussa, että tällä kertaa teen asiat eri tavalla. En käyttänyt aikaani tarkkarajaisen aiheen keksimiseen, en ulkoasun viilaamiseen tai hakukoneoptimoinnin opetteluun.
Alussa käytin lähes kaiken vapaan aikani kirjoittamiseen.
Aloin kirjoittaa siitä, mitä mielessäni pyöri. Kirjoitin kaipauksestani kirjoittaa ja havainnoista oman napani ympäriltä. Pidin julkaisemisen kynnyksen matalana. Halusin pitää kirjoittamisen käynnissä ja pelkäsin liiallisen hiomisen syövän innostukseni. Kirjoitin ja julkaisin usein. Vaimensin kriittisen ääneni.
Edelleen kirjoitan samoista asioista, mutta pikku hiljaa olen löytänyt myös muuta sanottavaa. Olen uskaltanut olla avoin sille, mitä sisimmässäni haluan sanoa. Olen myös alkanut löytää omaa ääntäni. Minun tapaani kirjoittaa ja olla.
Olen nostanut julkaisemisen kynnystä. Käytän teksteihin ja niiden hiomiseen enemmän aikaa.
Se on luonnollinen seuraus prosessissa. Enää minun ei tarvitse miettiä, saanko pidettyä kirjoittamisesta kiinni tai mistä kirjoittaisin. Olen astunut seuraavalle askeleelle: Nyt tavoitteeni on kirjoittaa aina vain paremmin. Ja silloin vaaditaan sitä taitojen hiomista. Pysähtymistä jo kirjoitetun äärelle. Kriittistä silmäilyä.
Jos olisin aloittanut tällä kirjoitusten hiomisella, en olisi tässä. En olisi kirjoittanut lähes 80 kirjettä, eikä minulla olisi tällaista tuntumaa kirjoittamiseen.
En olisi löytänyt omaa ääntäni tai sitä, mistä haluan kirjoittaa. Ne löytyivät kokeilemalla. Kirjoittamalla.
Aloittamisen vaikeuteen liittyen olen kirjoittanut pari kirjettä aiemminkin:
Vihdoin osaan nauttia itse matkasta
Olet varmaan kuullut sanottavan, että intohimo on jotain, mitä tekee mielellään itse tekemisen vuoksi, ei päämäärän. Olen vasta nyt ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa.
Kirjoittamiseen liittyvät haaveenikin pyörivät aiemmin sen ympärillä, mikä on lopullinen tavoitteeni ja päämääräni. Haaveilin siitä, että saisin työkseni kirjoittaa enemmän.
Nyt tuollaiset pohdinnat tuntuvat sivuseikoilta. Eivät niin tärkeiltä.
Nyt tärkeältä tuntuu se, että saan kirjoittaa. Minulla ei ole enää (yhtä) kiire maaliin, nautin itse matkasta. Enkä tällä hetkellä edes osaa sanoa, mikä se maalini olisi.
Toki minä haaveilen. Haaveilen siitä, että osa palkastani tulisi kirjoittamisesta tavalla tai toiselle. Haaveilen siitä, että näiden kirjeiden kirjoittaminen vie minut vielä jonnekin. Haaveilen kirjan kirjoittamisesta.
Mutta olen myös valmis odottamaan. Olen valmis matkaamaan askel kerrallaan.
Nautin (lähes) joka hetkestä kirjoittamisen parissa. Nautin matkasta. Ymmärrän myös, että mitä enemmän kirjoitan nyt, sitä todennäköisemmin haaveeni toteutuvat. Tavalla tai toisella. Silti se ei ole motivaattorini kirjoittaa. Se ei ole se, mikä saa minut joka arkiaamu innoissani koneen ääreen.
Kartutan taitojani askel askeleelta. Vaikka välillä malttamaton mieleni haluaisi kiirehtiä ja hyppiä askelten yli, olen löytänyt myös rauhaa tästä rauhallisesta etenemistahdista.
Kirjoittaminen pakottaa minua ajattelemaan syvemmin, ja se on muuttanut minua.
Olen nyt kirjoittanut säännöllisesti pian jo vuoden. Huomaan saaneeni elämääni sitä, mistä olin haaveillut, tasapainoa ja luovuutta. Huomaan olevani matkalla kohti myös muita unelmiani. Nekin ovat alkaneet tuntua mahdollisilta.
Olen tyytyväisempi arkeeni kuin olen ollut moniin vuosiin. Voin paremmin. Syy ei tietenkään yksin ole kirjoittamisen, mutta uskon sillä olleen vaikutusta.
Mitä enemmän teen asioita unelmieni eteen, sitä vapaammalta minusta on tuntunut. Sitä enemmän olen kokenut olevani minä, myös kirjoittamisen ulkopuolisessa elämässä.
Itseluottamukseni ja uskoni mahdollisuuksiini elämässä on kasvanut kirjoittamisen myötä. Kun olen alkanut näyttää enemmän sitä, kuka olen.
Minusta tuntuu, että olen vihdoin löytämässä minun muotoiseni kolon tässä maailmassa.
Kun kirjoitan Aamukirjeitä minusta tuntuu, että olen elossa. Eri tavalla kuin ennen. Minusta tuntuu merkitykselliseltä.
Olen myös huomannut, kuinka tärkeää ajatusten äärelle pysähtyminen on. En enää usko jokaista päähäni pälkähtävää ajatusta. Osaan tarkastella niitä (joskus) etäämmältä. Ymmärrän, etteivät ne aina ole totuuksia minusta.
Kirjoittaessa joudun myös tarkastelemaan asioita syvemmin. Ajattelemaan eri näkökulmista. Ja se muuttaa minua.
Mitä unelmia sinun pöytälaatikostasi löytyy?
p.s. Kuvien teksti on Instagram-runostani, jonka kirjoitin esikoisen vauva-aikana. Tässä koko runo vielä kokonaisena:
Tiedätkö ne unelmat,
jotka ovat olleet olemassa
jo ehkä lapsuudesta asti
ne, jotka saavat mielen lentämään
tai sisällä kuplimaan jännästi
sillä tavalla elämännälkäisesti
Tiedätkö ne unelmat,
jotka hautautuvat kiireen
tai vastoinkäymisten alle
tai ehkä ne, jotka itse painaa unohduksiin
koska pelottaa liikaa
Tiedätkö ne unelmat,
joista jollekin ehkä kertoi,
silloin joskus,
mutta niille naurettiin,
pidettiin mahdottomina
Vaikka en kyllä usko, että ne ovat mahdottomia
sillä onhan ne meihin laitettu
luulen, että niiden tarkoitus on saada meidät liikkeelle
muistamaan, miksi elämme
Olisiko jo aika kaivaa ne
unelmat
sieltä pöytälaatikosta
ja alkaa elämään?
Kirjoittamisen iloa sinulle edelleen!