Mitä jos voinkin saada sen, mistä haaveilen?

Siitä, kuinka opettelen tekemään päätöksiä.

Olimme syksyllä ostamassa lapsellemme polkupyörää. Järkevä minäni jahkaili ja pohti: “Onko järkeä ostaa pyörä, kun syksy on alkamassa? Onko se pieni ensi kesänä? Haluaako lapsi edes pyöräillä? Onko tämä vain rahojen tuhlausta?”

Olen jahkailija. Yritän viimeiseen asti varmistaa, että päätökseni ja hankintani ovat järkeviä. Pelkään, että teen jotain, jota jään katumaan. Tämän vuoksi päätösten tekeminen on ollut aina valtavan hankalaa. Sen vuoksi myös julkisen kirjoittamisen aloittaminen oli niin hankalaa.

Satu Rämö jakoi instagramin stooreissan pyöräkauppojen aikaan ajatuksen, joka jäi muhimaan päähäni. Hän sanoi jotain sen suuntaista, että jos hän haluaa jotain, hän aikoo saada sen. Jos asia on sellainen, ettei sitä voi saada, hän lakkaa haluamasta sitä (ts. työstää ajatuksen). Ymmärsin tämän niin, että jos hän haluaa jotain, hän todella tekee töitä sen eteen. Jos se ei ole mahdollista, vaikka olosuhteista johtuen, sitä on turha jäädä haikailemaan. Silloin työstetään pettymys ja jatketaan elämää.

Tämä ajatus kolahti. Olin niin kyllästynyt jahkailuun ja siihen, että tiesin, mitä halusin, mutta en oikeasti tehnyt mitään unelmieni eteen. En saanut aloitettua kirjoittamista, saatoin käyttää tunteja jahkaillen ostaako nyt pyörä vai ei tai pohdiskellen, miten saisin uraani vietyä haluamaani suuntaan (ilman, että minun pitäisi tehdä niitä pelottavia päätöksiä).

Saatuani pyöräasiassa itseni taas kiinni vellomasta epävarmuudessa päätöksenteon hetkellä, päätin tehdä toisin: Haluan ostaa lapselleni pyörän, joten sen myös ostan. Voin saada sen, mitä haluan, eikä minun tarvitse vatvoa tätä asiaa ensin päiväkausia. Pyöräily on meille perheenä tärkeää, joten jos voin lastani siihen innostaa hyvällä pyörällä, niin sen myös teen. Päätös ei meidän perheen taloutta kaataisi, vaikka hankinta lopulta osoittautuisi turhaksi.

Entä jos se luonteeltaan varovainen lapsemme ei haluakaan pyöräillä? Mitä sitten? Joudun käsittelemään oman pettymykseni, mutta otinpahan ainakin askeleen kohti haavettani yhdessä pyöräilevästä perheestä. Ei ole mitään järkeä varautua pahimpaan jo etukäteen.

Niinpä ostimme pyörän.

Asia on pieni, mutta itselleni sillä oli suuri merkitys. Luotin itseeni. Luotin siihen, että voin ottaa askelia sitä kohti, mitä haluan. Minun ei tarvitse jahkailla jokaisen päätöksen kohdalla loputtomiin, jos todellisuudessa sisimmässäni tiedän, mitä oikeasti haluaisin.

Yritän siis jatkossa keskittyä päätöksenteossa erilaisten uhkakuvien sijaan mahdollisuuksiin. Se ei tarkoita, että yhtäkkiä ostaisin itselleni kaiken, mitä haluan. En oikeasti halua kaikkea sitä. Mutta itselleni merkityksellisissä asioissa, voisin yrittää tehdä päätöksiä helpommin ja pelätä vähemmän.

Lapseni muuten oppi pyöräilemään parilla harjoittelukerralla. Voi sitä ylpeyttä ja riemua, jota tunnen, kun saan hänen kanssaan kaksin pyöräillä puistoon ja kauppaan. Ihana, iso pieni lapseni.