Ehkä edessämme onkin parempi tulevaisuus
Toivottomuudesta, toivosta sekä maailman muuttamisesta yhdessä.
Lokakuussa mieleni oli maassa. Asioilla ja tekemisillä ei ollut enää merkitystä entiseen tapaan.
Luin toinen toistaan surullisempia ja masentavampia uutisia. Törmäsin haaveideni ja todellisen maailman kanssa yhteen. Unelmoinko liian suuresta, pohdin. Onko muutos oikeasti tavoittamattomissa?
Marraskuu tuntui puskevan päälle vielä masentavampana ja synkempänä. En saanut otetta kirjoittamisesta. Sanani olivat menettäneet merkityksen. Mitä väliä sillä oli, mitä minä kirjoittaisin? Ja olinko ylipäätään ihan hakoteillä ajatusteni kanssa?
Mieleni oli toivoton. Koin olevani vain pieni merkityksetön pelinappula tässä suuressa maailmassa, jota raha ohjaa. Ihminen ja luonto tuntuivat jäävän sen jalkoihin.
Kehittyykö maailma paremmaksi vai muuttuuko se huonommaksi?
Luulen, etten ole ainoa, joka on pohtinut tätä kysymystä.
Mitä sinä vastaisit siihen? Olemmeko menossa kohti kirkkaampaa tulevaisuutta vai kohti tuhoa?
Rutger Bregmanin1 mukaan enemmistö ihmisistä on sitä mieltä, että maailma muuttuu huonommaksi. Hän viittaa kirjassaan Hyvän historia tutkimukseen, jossa kysymys on esitetty ihmisille ympäri maailmaa, ja tulos oli saman suuntainen kaikkialla.
Hän itse on kuitenkin eri mieltä.
Äärimmäinen köyhyys, sotien uhrien määrä, lapsikuolleisuus, rikollisuus, nälän näkeminen, lapsityö, luonnonkatastrofeissa menehtyneiden määrä ja lentokoneonnettomuudet ovat kaikki vähentyneet viime vuosikymmeninen mittaan huomattavasti. Elämämme rikkainta, turvallisinta ja terveintä aikaa koskaan.
-Rutger Bregman, Hyvän historia
Näyttää siis siltä, että saattaisimmekin olla menossa kohti parempaa. Mutta miksei olo tunnu siltä?
Tieto lisää tuskaa
Syyksi tälle erolle todellisuuden ja mielikuvien välillä Bregman nostaa uutiset. Ne käsittelevät aina poikkeuksia. Ne nostavat esiin kaiken kauheuden, koska sillä on uutisarvoa. Se myy.
Se mikä on hyvää, jää uutisraportoinnissa väistämättä vähälle. Sillä juuri hyvä on arkipäiväistä.
Myös
kirjoitti tästä omassa ilmastoahdistusta käsittelevässä tekstissään:Tieto lisää tuskaa, kun se toimitetaan väärin. Mediassa tai lähinnä somessa ilmastonmuutoksesta/metsienhakkuista/luontokadosta jne. esiin nostetut kauhua herättävät faktat tai uhkakuvat tekevät nimenomaan ja yksinomaan juuri sen: ne herättävät kauhua. Mutta kauhu sellaisenaan, kauhu yksinään ei saa ihmistä toimimaan. Kauhu lamaannuttaa. Ja kauhu jättää yksin.
Negatiiviset uutiset luovat ympärillemme toivottomuutta. Ne vaikuttavat meidän käsitykseemme maailmasta sekä muista ihmisestä.
Mutta mitä jos tulevaisuutemme onkin valoisempi kuin uutiset antavat ymmärtää?
No entä se luonto sitten? Sehän ainakin on tuhon partaalla.
On totta, että elämme tällä hetkellä yli ekologisten varojemme. Kulutuksemme ylittää maapallon kantokyvyn monella eri mittarilla mitattuna.
Onko tulevaisuus siis toivoton? Onko tämä nyt se käännekohta ihmiskunnan historiassa, jossa ihminen tuhoaa maapallon, ja samalla itsensä? Se jota ihminen on vuosikymmeniä odottanut.
Tämä kysymys on pyörinyt myös minun päässäni viime aikoina. Onko meillä enää toivoa tulevaisuudesta? Sillä, jos toivoa ei ole, mitä järkeä on tehdä yhtään mitään?
Vai voisiko toivoa sittenkin olla?
Bregman esittelee kirjoissaan, kuinka ihmiskunta on kerta toisensa jälkeen onnistunut aivan käsittämättömissä edistysaskeleissa ihmisoikeuksien edistämisessä tai sairauksien torjunnassa. Miksemme pystyisi samaan nytkin, pelastaaksemme esimerkiksi sen luonnon?
Bregmanin mukaan näyttää tieteellisten tutkimusten perusteella siltä, että suurin osa ihmisistä pyrkii suuremmalla todennäköisyydellä hyvään kuin pahaan. Jostain syystä ihminen silti olettaa toisista sitä pahinta, haluaa uskoa tämän huonoihin tarkoitusperiin.
Toivottomuus syntyy siitä, ettei ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Ilmastoahdistuksessa mm. siitä, ettei ole toivoa, että ihmiset haluaisivat tehdä jotain luonnon pelastamisen hyväksi.
Mitä jos ajattelisimmekin, että suurin osa ihmisistä haluaa toisille ihmisille ja luonnolle hyvää? Että meitä yhdistää yhteinen halu säilyttää tämä maapallo asumiskelpoisena seuraaville sukupolville?
Mitä ajattelisimmekin, että niiden “häikäilemättömienkin” yritysten takaa itseasiassa löytyy hyvää tahtovia ihmisiä? Mitä jos ajattelisimme, että poliitikotkin tahtovat parasta?
Mitä jos tahtoa jo löytyykin, ja tarvitaankin vain tiedostamista ja toimintaa?
Mitä jos et olekaan unelmiesi kanssa yksin? Mitä jos sinun vain on saatava muut mukaan toimintaan? Miten se muuttaisi sinun käsitystäsi tulevaisuudesta?
Maailmaa muuttaaksemme tarvitsemme toivoa, ja toisiamme.
Yhdenkin ihmisen toimilla on merkitystä. Yksi ihminen voi muuttaa isojakin asioita, kunhan hän osaa unelmoida isosti. Kunhan hänellä on toivoa, ja hän alkaa toimia.
Bregman kertoo kirjoissaan tarinoita siitä, mitä suuria edistysaskelia ihmiset ovat saavuttaneet: Miten orjuus kiellettiin Isossa-Britanniassa tai tärkeitä ilmastolakeja on saatettu voimaan Yhdysvalloissa. Hän kuvaa, miten päämäärätietoinen työ on tuottanut hedelmää. Kaikki on kuitenkin lähtenyt liikkeelle yksittäisten ihmisten unelmista paremmasta maailmasta.
Toisaalta hän myös osoittaa, ettei ihmisen kannata toimia yksin. Organisoituminen on tehokkain tapa vaikuttaa, muuttaa maailmaa. Maailma on muuttunut sen takia, että joku on ensin uskaltanut unelmoida paremmasta, ja sitten alkanut toimimaan, ja pyytämään muita mukaansa.
Jonkun on oltava se ensimmäinen. Jonkun on tehtävä vaikein työ. Muutos tapahtuu ihminen kerrallaan.
Bregman puhuu kirjassaan Moraalinen kunnianhimo nollista (niistä joista muutosliikkeet saavat alkunsa, ykkösistä (jotka nollat kutsuvat mukaan), kakkosista (jotka taas ykköset saavat mukaan) jne. Jokaisella on oma toimintakynnyksensä (=mitä pitää tapahtua, jotta hänet saadaan mukaan toimintaan). Ihmiset tarvitsevat muita ihmisiä ympärille kannustamaan muutokseen, normalisoimaan uutta tilannetta.
Joskus esimerkiksi orjuus on ollut normaalia, mutta nyt ajattelemme toisin. Meidän moraalinen käsityksemme on muuttunut.
Mielestäni tätä toimintakynnystä havainnollistaa hyvin innovaatiotoiminnassa käytetty termi “varhaiset omaksujat”. Tarvitaan niitä, jotka lähtevät etunenässä uuteen. Heidän on tärkeää säilyttää toivonsa.
Toivoa luo tunne, että voi vaikuttaa. Siksi osallisuus onkin loistavaa vastalääkettä toivottomuudelle. Luomme merkitystä muiden elämään pyytäessämme ja innostaessamme heitä mukaan, osallistumaan, ja itsellemme osallistumalla itse.
Pienikin on merkityksellistä
Yhdestä asiasta olen Bregmanin kanssa hieman eri mieltä. Hän korostaa useaan otteeseen tekojen vaikuttavuutta. Sitä, että meidän on keskityttävä vaikuttavimpiin toimiin. Tavallaan ostan tuo ajatuksen, sillä totta kai ratkaisujen vaikuttavuuteen kannattaa kiinnittää huomiota.
Mutta voimmeko todella arvottaa erilaisia toimia vain yksinkertaisilla mittareilla? Bregman kyllä itsekin nostaa tämän ongelman esiin, ja korostaa ettei kaikki merkityksellinen ole mitattavissa.
Se mikä on pientä voi olla todella merkityksellistä.
Lapseni muistuttavat minua jatkuvasti tästä. Heidän elämälleen on valtavan suuri vaikutus sillä, että vain olen heille läsnä. Että otan kainaloon yöllä, jos uni on levotonta tai syliin, kun harmittaa. Ilman, että teen mitään suurta ja mittavasti vaikuttavaa.
Se pieni mitä heidän eteensä teen, on suurta heidän tulevaisuuttaan ajatellen. Emme voi siis laiminlyödä läheisiämme suurimpienkaan tavoitteiden vuoksi. Maailman muuttaminen lähtee pienistä teoista, se lähtee läheltä.
Onko juuri minun tekemisilläni merkitystä?
Ehkä tuskailet sitä, ettet sinä tee mitään vaikuttavaa. Ehkä sydämesi sykkii taiteelle, tai kirjoittamiselle, kuten minun.
En ole suuri tutkija. En tee merkittäviä läpimurtoja, jotka muuttavat maailmaa.
Muistan lukeneeni täällä Substackissa kirjoituksen, jota en millään nyt löydä, jossa kirjoitettiin oman työn väheksymisestä. Siitä, että kirjoittaja tai taiteilija saattaa tuntea, ettei hänen tekemisillään ole merkitystä esimerkiksi joidenkin arvostettujen tutkijoiden työhön verrattuna. Toiset näyttävät ratkovan suuria ongelmia, samalla kun itse tekee vain pientä taidetta.
Oman työn arvottaminen tällä tavalla on kuitenkin vaarallista. Se luo toivottomuutta ja merkityksettömyyttä.
Muun muassa taiteella ja luovuudella on tärkeä merkitys ihmiselle. Ne vaikuttavat ihmisiin tavoilla, joihin tutkijat eivät pysty. Ne koskettavat ja liikuttavat ihmistä. Sanat voivat saada ihmisen toimimaan.
Ihminen ei ole robotti, joten meidän on ruokittava myös inhimillistä puoltamme. Ja taide tekee sitäkin.
Tämän muistaminen auttoi minua palauttamaan merkityksen kirjoittamiselle. Kun aloin nähdä ympärilläni hyvää, sain takaisin toivon siitä, että menemme kohti parempaa, emme huonompaa.
Seiso arvojesi takana ja tee rohkeasti sitä, mille sydämesi palaa, oli se sitten maailman silmissä isoa tai pientä. Sillä on merkitystä. Sinulla on merkitystä. Maailma tarvitsee sinua.
Marraskuun vaikuttavimmat kirjat ovat olleet Rutger Bregmanin kirjoittamat Hyvän historia ja Moraalinen kunnianhimo, joihin viittaan sekaisin tässä tekstissä.
Tajusin että omaan toivottomuuteeni on johtanut se että en enää usko, että suurin osa ihmisistä sittenkään pyrkii hyvään. Ennen ehkä uskoin. Eivät ”ne muut” välttämättä pahaankaan pyri, mutta eivät ainakaan yhteiseen hyvään. Kuten Janinakin aiemmin kirjoitti: Oikeastaan huolehdimme vain itsestämme ja omista lapsistamme.
Ojoijoi olipa taas hyvä teksti! Ja kiitos maininnasta myös :) Onkin pitänyt lukea Hyvän historia vaikka kuinka kauan, joten kiitos myös muistutuksesta. Tämä teksti ja koko aihe herättää niin paljon ajatuksia, etten tiedä mistä päästä lähtisi kerimään niitä auki.
Aloitan vaikka Esko Valtaojasta ja hänen ajatuksistaan siitä, että vaikka ajoittain (aina?) tuntuu siltä, että tulevaisuus näyttää synkältä ja olemme menossa huonompaan suuntaan, pitkällä aikavälillä tarkasteltuna kehitystä on monella alueella tapahtunut nimenomaan parempaan, esim. vaikka ihmisoikeuksissa. Tykkään tästä laajemmasta perspektiivistä erityisesti silloin, kun lyhyellä aikavälillä tuntuu, että kovat arvot maailmassa vain lisääntyvät. Että ehkä ja toivottavasti kyse on (vain) vastareaktiosta reaktiolle, kuten nyt esim. naisvihan lisääntyminen me too -liikkeen jälkeisessä ajassa. Pitkän ajan kuluttua huiput tasoittuvat, ja mitä hyvään tulee, tendenssi on nousujohteinen. Tai näin ainakin toivon. ♡
Ja uutisista. Pitkään häpesinkin vähän sitä, kun en oikein lukenut uutisia ja sain aina jostain vähän jälkikäteen kuulla, jos jotain "isoa" oli tapahtunut. Nykyisessä nopeatempoisessa maailmassa ja kun kuitenkin haluaisi olla perillä asioista, täydellisessä pimennossa ei ehkä kannata elää... mutta ihan mielelläni palaisin aikaan, jossa uutiset toimitettaisiin keskitetysti vaikka kerran päivässä tai viikossa jollakin hitaalla tavalla luotettavasta ja riippumattomasta lähteestä (on ehkä liikaa pyydetty, ymmärrän ;))
Ja vielä suosikkiaiheestani eli kasvuhakuisesta markkinajärjestelmästämme. Uskon siihen, että ihmiset yksilöinä haluavat yhteisöllisyyttä, jakamista ja hyvää toisilleen. Mutta koska tehokkuus ja voiton tavoittelu leimaavat elämäämme niin monella tasolla, yhteisöllisyys, yhteinen hyvä ja aito hyvinvointi kärsivät, polarisaatio kasvaa ja raha (valta) jakautuu epätasaisemmin.
Mutta nimenomaan, kaikki muutokset saavat alkunsa kuitenkin jostain. Miksei vaikka meistä? ♡