Vielä vähän hidastamisesta ja kasvamisesta

Miksi valitsin kirjoittaa tämän tekstin, vaikka olisin voinut käyttää aikani monella muullakin tapaa?

Edellisen viikon kirjeeni hitaasta elämästä oli taas niitä, joiden julkaisemisen tuntui vaikealta. Vaikka itse kirjoittaminen oli tällä kertaa suhteellisen helppoa, siirsin julkaisua kerran ja käytin lopulta liian pitkän ajan sanamuotojen viilaamiseen.

Oikeasti taisin pelätä, että minut ymmärretään väärin ja että loukkaan jotain. Menin julkaisua kohti peloistani huolimatta, hyvä niin.

Aihe jatkoi elämäänsä päässäni. Jäin pohtimaan sitä, että moni tässä maailmassa tarvitsisi kipeästi hidastamista. Minäkin tarvitsen sitä ajoittain. Ehkä tarvitsisin sitä juuri nyt.

Kirjoitinkin Notesin puolella:

Kirjoittaminen on minulle hyvä mittari sopivasta elämisen tahdista. Sillä se tuntuu unien ohella olevan ensimmäinen asia, joka alkaa kärsiä ja takkuilla liian kiivaasta elämänrytmistä. Jos haluan kirjoittaa, tarvitsen sille tilaa. En vain varttia sieltä ja toista täältä, vaan tilaa ajatella ja pohdiskella.

Siitä huolimatta en tavoittele elämää, jossa ei välillä olisi paljon meneillään ja ehkä joskus myös hiukan kiire. Innostuva luonteeni vain on sellainen, että niin käy. Haluan kuitenkin tasapainoa, sitä että osaan myös hidastaa ajoissa.

Ehkä tämä tiivistää lopulta lyhyeen muotoon sen, mitä ajattelen hitaasta elämästä. Tarvitsemme kaikki ajoittain hidastamista. Joskus meidän tarvitsee muovata elämänrytmiämme lopullisesti rauhallisemmaksi, jotta voimme antaa aikaamme sille, mikä on meille tärkeää, kuten minulle kirjoittaminen.

Mutta silti, elämä on elämää, ja siihen kuuluvat kaikenlaiset rytmit.

Jos ei hidasta, on vaikea kasvaa

Ajatukseni ovat myös olleet kasvamisessa. Sillä uskon, että hidastamisen vaiheet ovat meille myös kasvun vaiheita. Joskus ne ottavat pidempään, joskus ne ovat ohi nopeastikin.

Kasvaaksemme tarvitsemme pysähtymistä sen äärelle mitä teemme, miksi teemme ja miten teemme.

Janina Saari

kirjoitti niin kauniisti omassa kirjeessään omasta kasvustaan niihin saappaisiin, joissa hän astui mukaan kuntapolitiikkaan. Erityisesti tämä kuvaus oli jotenkin sykähdyttävä:

Elin pitkään ullakollani melko eristäytynyttä elämää. Pikku hiljaa kuitenkin kasvoin niihin saappaisiin, jotka itse sieltä kaapin perältä itselleni valitsin, vähän liian suuriin, vähän kuraisiin, mutta tukeviin ja hirmuisetkin myrskyt kestäviin.

Olen kokenut viimeisen vuoden aikana samanlaista kasvua. Vapauttavaa tunnetta siitä, että huomaan itse haluavani valita itselleni saappaat, jotka tuntuvat vähän isoilta, mutta silti niin omilta. Huomaan, että minussa on herännyt halu vaikuttaa, toimia tämän yhteiskunnan parhaaksi (ei politiikassa kuitenkaan).

Se on ollut innostavaa.

Mutta olen kokenut myös huonommuutta ja syyllisyyttä.

Koen itseni liian heikoksi. Vertaan itseäni muihin. Miksi täyttyvä kalenteri ahdistaa minua näin? Miksi muut jaksavat ja minä haluaisin kaivautua omaan suojaani heti, kun meno hieman kiihtyy? Unohtaa kaiken muun ja olla vain. Unohtaa kaikki vastuut.

Oi miten olen kaivannut viime päivinä vastuuttomuutta.

Vai yrittääkö kehoni vain kehottaa minua hiljentämään ja tarkastelemaan, teenkö nyt sittenkään oikeita asioita. Pydähtymään sen äärelle mitä teen, miten teen ja miksi teen.

Vai onko minun vain opeteltava kohtaamaan nämä epämiellyttävät epävarmuuden ja kelpaamattomuuden tunteeni?

Koen myös edelleen syyllisyyttä ajasta, jonka annan ei välttämättömiin tehtäviin, kuten tähän kirjoittamiseen. Tämä ei tuota minulle euroakaan ja on pois lasteni kanssa viettämästä ajasta. Ei tämä ole niin tärkeää.

Mutta on se. Tämä on minulle valtavan tärkeää. Saada pysähtyä ja kirjoittaa. Se tuo minulle voimaa arkeen. Ja silti koen siitä syyllisyyttä. Mietin muiden odotuksia minua kohtaan.

Siksi tein tänäänkin valinnan. Annan tämän pienen hetken kirjoittamiselle, vaikka muutakin tehtävää riittäisi. Priorisoin kirjoittamishetkeni, sillä muuten menetän jotain tärkeää.