Merkityksellisiä unelmia - Miten unelmoida seuraavia sukupolvia varten?
Mikä merkitys moraalisella kunnianhimolla ja ylisukupolvisilla unelmilla on aikamme suurien ongelmien ratkaisemisessa? Ovatko unelmasi vain sinun vai osaatko unelmoida riittävän isosti?
Mitä jos sinun unelmissasi ei olisikaan kyse sinusta?
Oletko koskaan miettinyt unelmiasi laajemmasta perspektiivistä? Siitä, mitä ne tarkoittavat tämän maailman ja muiden ihmisten näkökulmasta?
Osaatko unelmoida niin isosti? Muuttavasi maailmaa?
Moraalinen kunnianhimo
Kuuntelen tällä hetkellä Rutger Bregmanin kirjaa Moraalinen kunnianhimo. En ole vielä kovin pitkällä, joten en voi sanoa kirjasta vielä kokonaisuutena juuri mitään. Mutta kirja on jo nyt laittanut minut pohtimaan sitä, mitkä ovat niitä unelmia, joilla on oikeasti merkitystä, ei vain itseni, vaan ennen kaikkea koko maailman näkökulmasta.
Kirjan keskeinen sanoma vaikuttaa olevan, että omia lahjojaan ei kannata haaskata “turhanpäiväiseen” tekemiseen, vaan ne kannattaisi suunnata tärkeimpien ongelmien ratkaisuun. Sellainen asenne on moraalista kunnianhimoa.
Bregman jaottelee ihmiset idealistisuuden ja kunnianhimon mukaan nelikentälle. Yhdessä lohkossa ovat ne, jotka eivät ole idealistisia eivätkä kovin kunnianhimoisiakaan. Heidän työnsä ei yksinkertaisesti Bregmanin mukaan tuota lisäarvoa. He tuottavat raportteja, joita kukaan ei lue ja tekevät työtä, jonka voisi jättää tekemättäkin eikä maailma menisi siitä huonompaan suuntaan.
Toisessa lohkossa ovat ne, jotka ovat kyllä kunnianhimoisia, mutteivat kovin idealistisia. Heille menestys tarkoittaa esimerkiksi hienoa titteliä, kovaa palkkaa tai muita vastaavia asioita. He eivät käytä lahjojaan suurempien ongelmien ratkaisuun vaan itseään varten. He ehkä tuottavat lisäarvoa, mutta Bregmanin mukaan paljon vähemmän kuin voisivat tuottaa, jos käyttäisivät lahjojaan merkityksellisten ongelmien ratkaisemiseksi.
Kolmannessa lohkossa ovat idealistiset, mutta kunnianhimottamat ihmiset. He kyllä haluavat muuttaa maailmaa ja unelmoivat paremmasta, mutta heillä ei ole riittävästi kunnianhimoa laittaakseen itseään oikeasti likoon asian puolesta, oikeasti tehdäkseen asioille jotain.
Kunnianhimottomien idealistien ongelma on, että he arvostavat tiedostamista enemmän kuin toimintaa.
-Rutger Bregman
Neljäs lohko sisältää sitten ne idealistiset ja kunnianhimoiset ihmiset, jotka laittavat itsensä likoon muuttaakseen maailmaa. He eivät vain tiedosta ja unelmoi tai käytä kunnianhimoaan itseään varten. He yhdistävät nämä kaksi ominaisuutta saavuttaakseen jotain suurempaa.
Oikeassa maailmassa teot ovat aikeita tärkeämpiä.
-Rutger Bregman
Onko minulla riittävästi moraalista kunnianhimoa?
Rehellisesti sanottua voin todeta, että olen tehnyt työtä, joka on ollut merkityksetöntä. Olen esimerkiksi kirjoittanut raportteja, joita tuskin paljoa on luettu. Se on Bregmanin mukaan resurssien haaskausta, ja siltä se on myös itsestäni tuntunut. Onneksi läheskään kaikki työni ei ole sellaista.
Olen myös vahvasti idealistinen. Unelmoin paremmasta maailmasta. Olen juurikin se tiedostamista rakastava ihminen.
Mutta olenko tarpeeksi kunnianhimoinen? Tai osaanko hyödyntää tuota kunnianhimoani moraalisesti oikein?
Rakastan unelmointia, ja unelmista puhumista. Silti minua on alkanut vaivata unelmapuheen yksilökeskeisyys. Nykyajan unelmapuhe keskittyy itsensä toteuttamiseen ja siihen, mitä minä voin elämältä saada.
Huomaan solahtaneeni tähän kasvavaan joukkoon, joka etsii itselleen onnellisempaa ja tasapainoisempaa elämää. Meneekö siis oma mukavuudenhaluni suurempien unelmieni edelle? Haluanko laittaa itseäni likoon?
Entä jos meidät onkin kutsuttu ennemminkin antamaan kuin saamaan? Entä jos antamalla itse asiassa saammekin enemmän odotimmekaan? Käsittelin tätä aihetta hieman myös juuria ja osallisuutta käsittelevässä tekstissäni:
Ylisukupolviset unelmat
Oskari Saaren kirjoittamat kirjat Aki Hintsan elämästä ja työstä ovat jääneet vahvasti mieleeni. Kirjassa Voittamisen anatomia Hintsa esittelee kokonaisvaltaisen toimintamallin henkisen ja fyysisen suorituskyvyn parantamiseksi.
Tuo kirja on saanut paljon huomiota ja kirjassa esitellään, miten malli on auttanut niin formulakuskeja kuin yritysjohtajiakin. Hintsan unelma vaikutti kuitenkin olevan suurempi kuin vain huippujohtajien ja -urheilijoiden auttaminen.
Jälkimmäisessä kirjassa Tänään olen elossa kuvataan Hintsan viimeistä vuotta hänen sairastaessaan kuolemaan johtanutta syöpää. Samaan aikaan kun sairaus eteni hänen sydämessään paloi yhä voimakkaampana unelma ja kutsumus ihmisten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistämisestä. Lähes viimeiseen asti hän uskoi tehtävänsä jatkuvan. Inhimillisesti ajateltuna hänen tehtävänsä näytti kuitenkin jäävän kesken.
Kesken jäänyt kutsumus jäi vaivaamaan mieltäni kunnes havahduin vähän aikaa sitten pohtimaan unelmien ylisukupolvisuutta. Sitä kautta Hintsan elämä ja kutsumus saivat silmissäni uutta merkitystä.
Aki Hintsan unelma ja työ jäivät elämään hänen jälkeensä. Ehkä unelma elää uusissa sydämissä ja innokkaissa mielissä. Ehkä se, mihin Hintsa itse koki olevansa kutsuttu toteutuukin vasta seuraavien sukupolvien kautta, sen siemenen kautta, jonka hän kylvi.
Suurissa unelmissa ei ole kyse meistä. Ne tuntuvat syystäkin suurilta, sillä emme pysty toteuttamaan niitä yksin. Seuraavan sukupolven on tarkoitus jatkaa siitä, mihin me jäimme. Teemme osamme, jätämme perintömme ja seuraava sukupolvi jatkaa.
Mitä minä jätän perinnöksi seuraaville sukupolville?
Käsittelimme viimekertaisessa Muutosvalmentajien tapaamisessa urasuunnittelua ja sen johtamista. Yhtenä näkökulmana puhuimme nuorista työelämässä. Puhuimme siitä, miten suuri merkitys ensimmäisillä työpaikoilla on nuorten työelämään kiinnittymiselle ja itseluottamukselle.
Puhuimme myös siitä, että ehkä nuorissa on toivomme inhimillisemmästä työelämästä. Ehkä he eivät enää hyväksy vanhanaikaista tapaa johtaa, he vaativat parempaa ja he muuttavat työelämää. Mekin voimme toki tehdä osamme, ja meidän tuleekin tehdä, mutta tulevat sukupolvet ovat niitä, jotka oikeasti tulevat tilanteen muuttamaan.
Nuoret tulevat työskentelemään tämän planeetan eteen, he tulevat ratkomaan eriarvoisuutta, he tulevat johtamaan. Siksi on ensiarvoisen tärkeää miettiä, miten me voimme tukea heitä toteuttamaan noita unelmia. Mikä on meidän perintömme, jolle he voivat rakentaa? Mitä meidän pitäisi tehdä, jotta heillä olisi parhaat edellytykset muuttaa maailmaa?
Minun unelmani eivät siis olekaan vain minun unelmani. Olenkin “vain” yksi lenkki tuossa ylisukupolvisessa ketjussa, joka muuttaa maailmaa. Mikä on se perintö, joka seuraaville sukupolville tekemisistäni jää? Millaisen pohjan jätän heille? Vai puuhastelenko vain omiani oman pienen unelmani parissa jättämättä perintöä lainkaan?
Osaatko sinä nähdä itsesi sukupolvien ketjussa, jossa sinä teet unelmallasi pienen osan suuremmassa kokonaisuudessa? Mitä moraalinen kunnianhimo sinun elämässäsi tarkoittaisi?
En osaa jotenkin erottaa sitä, miksi yksilön unelmat eivät olisi yhtä tärkeitä kuin yhteisön hyväksi tehtävät, ehkä en saanut kiinni siitä, mitä sanoit. Näen, että yksilön tietoisuuden suojelu on tärkeää, että ymmärrys ihmisyydestä ja sen hyvinvoinnista on oleellinen osa hyvinvoinnin rakentumisessa, ettei valtataistelut vie ihmisoikeuksia. Kun ei olla tietoisia ihmisen tarpeista, oppimisesta, kasvusta ja kasvamisesta ihmisyyden inhimillisen toiminnan saavuttamiseksi, moralismi ja traumat alkavat johtaa tekoja, ihminen ei pääse oppijan/oppimisen tielle, oppiminen tyrehtyy esim. tunnelukkojen vuoksi, minkä voi estää psykologinen osaamattomuus ja ymmärrys tunteiden vaikutuksesta. Unelma voi siis olla ihmisoikeuksien puolesta taistelu yleisellä tasolla ja tietoisuus siitä vaatii yksilölliset kyvyt unelmoida oppimisoikeuksista, ettei esim. ihmiskäsitykset nojaa vain hyväosaisten mahdollisuuksien kautta näkemyksiä, jopa teorioita.