Keskustelua fantasiaminän kanssa
Kaipaanko sittenkään vähemmän ja yksinkertaisempaa vaan ennemminkin paljon ja enemmän? Haluaisinko oikeasti elää pienessä mummonmökissä kasvimaata hoidellen tai pakettiautossa reissaten?
Lisää. Enemmän. Parempaa. Nopeammin.
Vaikka kuinka sanon, ja ajattelen, kaipaavani vähemmän ja hitaampaa, löydän itseni haaveilemasta enemmästä. Ajattelen kai sen tarkoittavan myös parempaa. Mutta tarkoittaako se?
Olen kesän aikana pohtinut tätä ristiriitaa lukuisia kertoja. Kaipaustani yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa elämää kohtaan samalla kun koko kesä on ollut täynnä jos jonkinlaista reissua ja aktiviteettia.
Vähemmän ei selvästikään ollut enemmän tänä kesänä. Olen nauttinut kesästä suuresti, vaikka kaikki se pakkaaminen ja purkaminen alkaakin jo hapottaa.
Ehkä kaipaankin sen vuoksi arjelta vähemmän ja hitaampaa?
Haaveena mummonmökki ja vehreä puutarha
Kesällä olen lipsahtanut taas Instagramin pauloihin melko pitkäksi venähtäneen lähes Instagramittoman elämän jälkeen.
Ei ole muuten ensimmäinen kesä, jolloin muun somekansan jäädessä somelomille minun kiinnostukseni somea kohtaan herää. Ehkä sielläkin rytmi on hetken rauhallisempi muiden lomaillessa?
Nyt ainakin huomaan kaiken sen kasvavan sisältömäärän selaamisen (ja itseni vertailun muihin) alkavan jo uuvuttaa. On kai taas ryhdyttävä toimenpiteisiin.
Oli miten oli, olen kuitenkin seurannut mielenkiinnolla Outin kesää torpalla ja Päivin muuttoa mummonmökkiin. Myös Anniina perheineen otti ja muutti maalta Turun saaristoon.
Se kaikki on inspiroinut minua.
Anniinan muuton aikaan olimme itsekin saaristossa kesälomareissulla. Ja melkein törmäsimme Nauvossa stooreista päätellen (=olimme samassa kahvilassa samana päivänä). En voinut olla miettimättä, miltä elämä saaristossa tuntuisi.
Fantasiaminäni on viime aikoina toistuvasti haaveillut myös asuvansa maalla mummonmökissä mahdollisimman omavaraisesti mm. omaa hyötypuutarhaa hoitaen.
Jokin ajatuksessa viehättää. Elämässä, jossa perinteiset arjen askareet ovat se päivän meditaatio, kuten Lähiömutsi Hanne Valtarikin eräässä tekstissään kirjoittaa. Elämässä, jossa vähemmän on enemmän.
Sitten toisaalta, jo seuraavana päivänä, tai vaikka jo samana, saatan haaveilla myös reissupakuelämästä. Koko elämä mahdutettuna pieneen pakettiautoon. Olisi oikeasti tultava toimeen vähemmällä. Ajatus tuntuu jotenkin vapauttavalta.
Mutta oikeasti, osaisinko valita vain mummonmökkielämän tai reissupakuelämän? Tuskin. Haluaisin molemmat. Taas haluaisin enemmän, vaikka mummonmökissä tai pakussa elämisessä kiehtoo juuri se vähemmän.
Olemme viettäneet juhannuksen jälkeen kotona vain muutamia päiviä kerrallaan. Vähintään toisena kotipäivänä alkaa esikoisemme marina siitä, miten kotona on tylsää, hän kaipaa leikkikaveria tai pitäisi päästä mummilaan.
Huomaan saman levottomuuden itsessäni.
En tiedä osaisinko yhdistää tähän levottomuuteen sen rauhallisen ja yksinkertaisen elämän saaristossa tai omistautumisen puutarhanhoitoon.
Osaisinko sitoutua elämään vähemmällä?
Kesämökkimme on sitä perinteistä lajia, josta puuttuu suurin osa nykyaikaisista mukavuuksista. Tarpeilla käydään pihan perällä huussissa, juomavesi kannetaan kotoa ja peseytymiseen käytetään sade- tai järvivettä. Mökki on vain kesäkäytössä, sillä talvella sitä ei saa pysymään lämpimänä.
Sähköä valoihin, lataukseen ja jääkaapille tulee nykyään aurinkopaneeleista, mutta mistään kovin paljon sähköä kuluttavista kodinkoneista ei mökille kannata edes haaveilla (haaveilen tiskikoneesta).
Rakastan tuota nykymittapuulla alkeellista mökkiämme, mutta samalla en voi olla haaveilematta “paremmasta”.
Minulle tuottaa suurta mielihyvää mökin “kehittäminen”. Olen pohtinut, miten saisimme mökistä talvikäytettävän, toisimme vedet sisälle suodattamalla järvi- tai sadevettä, ostaisimme pienen tiskikoneen, päivittäisimme huussin käymälän tilavampaan kompostikäymälään, laajentaisimme etuterassia, muokkaisimme rantaan uimarannan ja rakentaisimme pihasuihkun, johon lämmin vesi saataisiin suoraan padasta (joka sekin pitäisi toki ostaa ensin). Noin muun muassa.
Sisällä ja pihalla odottaa yksi jos toinen pienempi projekti, joiden kimppuun haluaisin tarttua lähitulevaisuudessa. Lista tuntuu loputtomalta, ja sitä se varmaan onkin. Aina voi haaveilla enemmästä. Kuten uuden, talviasuttavan saunamökin rakentamisesta, mökin laajentamisesta, lasiterassista tai tiestä parkkipaikalta alas mökille.
Haaveilla ja suunnitelmilla ei tunnu olevan mitään rajaa. Paitsi toki raha ja aika. Onneksi.
Samaan aikaan, kun haaveilen elämästä mummonmökissä ilman suurempia mukavuuksia ja haaveilen juoksevasta vedestä ja tiskikoneesta mökille.
En osaa viettää mökillä päivääkään ilman suunnittelua. Jos mökilläkin pääni on täynnä jatkuvaa suunnittelua, mitä voisi olla enemmän, miten voisin edes asua vaatimattomasti mummonmökissä? Voisiko sitä enää kutsua vaatimattomaksi, tai ylipäätään mummonmökiksi, pian lainkaan?
Kyse on omista prioriteeteista
Muutimme nykyiseen kotiimme kolme vuotta sitten. Vaikka jo silloin rakastin vanhoja taloja ja haaveilin sellaisessa asumisesta, emme etsineet sellaista vakavissamme. Toki rekisteröin jokaisen kauniin (ja suuria remontteja vaativan) talovanhuksen ja maalailin mielessäni, millaista siinä olisi asua.
Halusimme itsellemme kuitenkin uudehkon, melko huolettoman ja remppavapaan kodin. Vaikka onhan tällä nykyisellä “uudehkolla” kodillammekin ikää jo 25 vuotta.
Mökkiremppa ja vauva-arki olivat opettaneet minua sen verran, etten halunnut asua todennäköisesti ikuisuusremontiksi venähtävän remontin keskellä.
En ole tyyppiä joka pystyy arjen lomassa remppaamaan sen vanhan talon siinä sivussa.
Koska, jos voin viikonloppuna valita ystäväperheen tai remontin väliltä, valitsen ystävät. Jos voin valita viikonloppureissun tai remontin väliltä, valitsen reissun. Jos voin valita työpäivän jälkeen loikoilun tai remontin, valitsen ehkä silloinkin muuta kuin sen remontin.
Se remontti siis tuskin valmistuisi ikinä.
Enkä ihan totta tiedä, haluaisinko oikeasti edes asua vanhassa talossa.
Kaikista haaveistani huolimatta remontointi, tai puutarhanhoito, eivät ole kovin korkealla ajankäytöllisissä prioriteeteissani. Ja olen pikku hiljaa alkanut hyväksyä sen.
Nykyinen asumismuoto ei ehkä vastaa kaikkia haaveitani, mutta silti se tuntuu hyvältä. Se sopii arkeemme. Elämä on suhteellisen helppoa (isoa nurmikkoa, lumitöitä ja muuta omakotitalon mukana tulevaa huoltotyötä lukuun ottamatta, eli ei oikeastaan kovinkaan helppoa).
Mitä enemmän omistan, sitä enemmän minulla on vastuuta ja murheita. Oikeastaan myös siksi yritän rajoittaa haluamisiani ja opetella tulemaan toimeen vähemmällä. Kaipaan, tavallaan, sitä autotonta elämää kaupungissa, kun ei tarvinnut huolehtia renkaiden vaihdoista, tankkauksista tai katsastuksista.
Välillä minua ahdistaa se, mihin olemme itsemme jo nyt kaikella tällä omistamisella (omakotitalo, mökki, auto) itsemme sitoneet.
Ennen kaikkea haluan elämältä ja arjelta vapautta. Vapautta tehdä, olla ja mennä.
Ennen kaikkea haluaisin opetella olemaan tyytyväinen siihen, mitä on
Palatessamme mökiltä tein kotipihalla pienen kierroksen, kuten minulla on kesäisin tapana reissujen jälkeen tehdä. Suuntasin takapihan marjapensaille ja sieltä muutama punaviinimarja kourassani kohti lavakaulusviljelmiäni (fantasiaminäni haluaisi joka vuosi laajentaa viljelmiä).
Keräsin muutaman tomaatin ja herneen. Nypin pari porkkanaa mullasta ihan vain nähdäkseni, kuinka isoiksi ne ovat jo kasvaneet. Ihastelin kesäkurpitsan ja kurkun alkuja. Tunsin itseni onnelliseksi.
Hetken aikaa harmittelin sitä, etten reissuiltani kunnolla ehdi hoitaa viljelyksiäni. Saati sitten nauttia niistä.
Mutta sitten mietin, että ehkä tämä riittää. Ehkä tyydyn iloitsemaan näistä hetkistä, jotka minulla on. Ehkei minusta tarvitse tulla himosäilöjää ja täysin omavaraista voidakseni kasvattaa ruokaa takapihallani. Ehkä voin hyvin mielin nauttia niistä muutamasta rivistä porkkanaa, tomaateista, joita tulee vuosittain vaihteleva määrä.
Ehkei minun tarvitse harmitella sitä, jos iso osa marjoista jää pensaisiin lintujen syötäväksi tai rusakot käyvät herkuttelemassa salaatit penkistä. Sillä tämä riittää tuottamaan minulle sen nautinnon, jota kasvimaan hoidolla etsin, sitomatta minua liikaa.
Olen jo huomannut, että selviän mainiosti harvemmin ajetun, apiloita kukkivan, nurmikon ja perennapenkistä pilkottavien rikkaruohojen kanssa, kunhan saan käyttää aikani niin kuin haluan.
Ehkä opin myös hyväksymään sen, että vaikka kuinka rakastan mökkiremontin suunnittelua, suurin osa suunnitelmista jää toteuttamatta.
Terveisin,
Voit tutustua tarkemmin fantasiaminääni tässä tekstissä:
Mainio teksti kiitos! Samaistun niin moneen tässä, haha 😁 Kovasti haaveilemme samoista asioista... asumisesta vanhassa talossa, metsän keskellä, omavaraisesti tai ainakin -mmin, elämästä reissupakussa... Ja vaikka kuinka ajattelen, että nämä ovat niitä pieniä ja hitaamman elämän haaveita, eivät ne lopulta silloin ole, jos ne haluaa saavuttaa KAIKKI kerrallaan ja samaan aikaan ja asap. 😂 Omavaraistelusta olen jo pystynyt luopumaan, sillä kokemus on osoittanut, että puutarhuriksi musta ei ole. Kiitos tekstistä! 😍