Juuri nyt haluaisin vain kirjoittaa, haluaisin, että sanat vain virtaisivat, ottaisivat helposti muotonsa, ja asettuisivat lauseiksi, jotka vaikuttavat, jotka koskettavat. Juuri nyt haluaisin, ettei minun tarvitsisi miettiä huomista, saati syksyä tai ensi vuotta. Että voisin elää vain tässä hetkessä, ja kirjoittaa. Juuri nyt haluaisin myös miettiä huomista, syksyä ja ensi vuotta, haluaisin miettiä itseäni kirjoittamassa, kirjoittamassa päivä toisensa jälkeen sana toisensa jälkeen. Kirjoittamassa niin, ettei minun enää tarvitsisi kaivata sitä, että saisin kirjoittaa enemmän. Ja silti juuri nyt haluaisin myös olla kirjoittamatta istua ulkona auringonpaisteessa, olla vain. Ja kuitenkaan en haluaisi, sillä haluaisin lukea, rakentaa ja istuttaa, suorittaa niin, että saan to-do-listani ammottamaan tyhjyyttään, jotta voisin keskittyä kirjoittamiseen, ja ehkä myös siihen olemiseen. Niin, mitä minä oikeastaan haluan, juuri nyt? Kirjoittaa kai ainakin.
Mietin myös:
Onko pakko ottaa kantaa olla näkyvä somepersoona markkinoida itseään jatkuvasti tehdä itseään näkyväksi? Onko se vain oma vika, jos yrittämisestä ei tulekaan mitään, kun ei jaksakaan olla pelissä mukana tai pysyä perillä jatkuvasti muuttuvista säännöistä, vaan haluaa tehdä niin kuin sydän sanoo? Onko oikeus menestymiseen, vain niillä jotka jaksavat pelin säännöt? Jokainenhan on oman onnensa seppä, kun vaan yrittää tarpeeksi. Vai onko?
Sitten mietin vielä:
Mitä vähemmän kirjoittamiselle on aikaa sitä enemmän kriiseilen sanojeni kanssa. Ovatko ne merkityksellisiä? Kannattaako edes yrittää? Pidänkö reilusti vain taukoa vai yritänkö pysyä rutiinissa?
Kirjoittamisesta luopuminen tuntuu kuitenkin vaikealta. Kaipaan kirjoittamiseen, ja julkaisemiseen, liittyvää keskustelua lukijoiden, teidän, kanssa. Silloin tunnen merkityksellisyyttä, silloin kun jaamme yhdessä samoja kokemuksia, tai vertailemme omiamme.
Kun olen kirjoittamatta, koen tietynlaista yksinäisyyttä. Olen vain minä ajatuksineni. Mutta kun kirjoitan, on me, minä ja sinä, suhde kirjoittajan ja lukijan välillä. En ole enää niin yksin ajatuksineni.
Ihanaa viikonloppua,
Ymmärrän niin hyvin tämän runollisen, syvän pohdinnan! Hieno teksti!
En ole julkaisukynnystä koskaan ylittänyt, sen sijaan kirjoituksia on kertynyt lukuisiin blogipohjiin ja muistikirjoihin kilokaupalla.
Oma pohdinta liittyy siihen, miksi kirjoitan, kenelle kirjoitan, olisiko kirjoituksistani iloa muillekin kuin itselleni. Rohkenisinko julkaista, lukeeko, kuuleeko kukaan.
Nyt on turvallista ja paineetonta kirjoittaa, ilman aikatauluja, ilman odottavia silmiä, ihan vain itselle. Ehkä paras näin ainakin tähän hetkeen 🍡