Rakkaudesta kirjoihin
..ja kirjahyllyhaaveestani.
Mummolani vintillä oli kaksi huonetta. Toisessa niistä oli vitriini, jossa oli lasiset liukuovet, jotka rämisivät, jos niiden väliin ei laittanut taiteltua paperin/pahvin palaa.
Pitkän välimatkan takia kävimme mummolassa harvoin, mutta silloin kun kävimme, tuon vitriinin sisällön tutkiminen oli yksi lempipuuhistani. Muistan edelleen, miltä tuntui napata paperi pois ja liu’uttaa lasiovi auki.
Ehkä se kertoo jotain tuon kaapin, tai oikeastaan sen sisällön, merkityksestä minulle.
Kaappi oli täynnä kirjoja. Paljon nuortenkirjoja, mutta ehkä mukaan mahtui myös muita. Oli ihanaa päästä tutkimaan niitä ja kerätä mukaan seuraava kirjakasa luettavaksi.
Kirjojen valitseminen tuntui ihan erilaiselta kuin Storytellin tai Bookbeatin valikoiman selaileminen. Valikoima oli huomattavasti pienempi, eikä kukaan muu johdatellut valintojani “Kirjevinkkejä sinulle”, “50 suosituinta nyt” tai “Uutuuksia sinulle” otsikoilla. Mitä enemmän luin, sitä pienemmäksi valikoima kävi.
Kirjat eivät ehkä olleet niitä menestyneitä klassikoita tai suosittuja uutuuksia, mutta ne olivat tarinoita, jotka imaisivat minut kerta toisensa jälkeen mukaansa.
Merkityksellisiä kirjoja
Nykyään haaveilen omasta kirjahyllystä. Sellaisesta vain hyvien tai merkityksellisten kirjojen täyttämästä. Kai tämäkin haave on saanut alkunsa somesta, inspiraationsa toisten elämästä.
Olen päättänyt hyllylle jo paikankin. Enää se pitäisi hankkia, ja täyttää niillä kirjoilla.
En itseasiassa omista edes montaa kirjaa. Olen kai ollut liian pihi ostaakseni kirjoja omakseni (niitä kun saa lainattua kirjastostakin), ja viime vuosina olen muutenkin kuluttanut enimmäkseen äänikirjoja.
Osan vähistä kirjoistanikin “konmaritin” pois muutamia vuosia sitten. Toisaalta ne eivät edes kuuluneet kategoriaan “vain hyviä kirjoja”. Eli kai niiden olikin aika mennä. En ole kaivannut.
Paitsi ehkä Twilight-sagan kahta osaa, jotka ostin sarjan fanina itselleni, ja myin kirpputorilla jo vuosia sitten. En varsinaisesti haaveile niiden lukemisesta uudelleen, mutta itse kirjasarjaan hurahtamisen muistelu (taisin olla silloin lukiossa) tuo hyviä muistoja mieleen. Ja ehkä siksi ajattelen, että kirjoilla voisi olla paikkansa hyllyssäni. Ne ovat olleet minulle aikanaan niitä merkityksellisiä.
Muistan, kuinka istuin bussissa koulupäivän jälkeen ja ahmin kirjan viimeistä osaa englanniksi. Englannintaitoni ei ollut tuolloin kovinkaan kummoinen, mutta en malttanut odottaa suomenkielisen version ilmestymistä. Painelin siis kirjakauppaan ostamaan englannin kielisen pokkarin ja kahlasin tuon tiiliskiven läpi, ja olin itsestäni varsin ylpeä.
Rakastan hurahtamista
Lapsena ahmin kasoittain kirjoja. Kirjastosta kotiuduin aina kirjakasan kanssa. Tiina ja viisikko-kirjat muistan ainakin. Parasta olivat moniosaiset sarjat. Niihin saattoi hurahtaa viikoiksi, eikä joka kerta tarvinnut vaivata päätään sillä, mitä seuraavaksi lukisi.
Nykyään äänikirjapalvelut pitävät huolen siitä, ettei “haluaisin lukea”-listani lopu ikinä. Silti seuraavan kirjan valitseminen on joskus vaikeaa.
Rakastin, ja rakastan, kirjoja, ja erityisesti tarinoihin uppoutumista. Taisin istua nenä kirjassa yhtä keskittyneesti kuin nykyajan teinit omien älypuhelintensa kanssa. Yhtä vierautuneena ympäröivästä maailmasta.
Tuon Twilightin jälkeen elin monta vuotta hurahtamatta mihinkään kirjasarjaan. Elin oikeastaan paljoakaan lukematta. Pikku hiljaa äänikirjojen myötä sain kirjat takaisin elämääni (ihanaa!) ja viime vuosiin on sisältynyt hurahduksiakin. Seuraavien osien odottamista.
Esimerkiksi Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja oli varsin koukuttava. Joskin nyt useita Rileyn teoksia lukeneena kirjojen kaava on jo tullut liiankin tutuksi, ja ärsyttäväksikin.
Myös Satu Rämön Hildur onnistui koukuttamaan minut. Mutta uusinta osaa en odota enää samalla jännityksellä kuin aiempia. Edellinen taisi olla minulle hieman pettymys. Tiedän silti Rakelin (Hildur-sarjan seuraava osa) pääsevän kuunteluun heti ilmestyttyään.
Mikään hurahdus ei kai kestä ikuisesti. Kaikesta kasvaa yli.
Nyt haluaisin taas hurahtaa, uppoutua toiseen maailmaan.
Lukeminen uuvuttaa
Olen aina ollut haaveilija. Niin kauan kuin muistan olen jaksanut unelmoida ja elää omissa maailmoissani. Se tuo minulle iloa, innostusta ja toivoa elämään.
Muistan kierrelleeni ympäri pihaa ja haaveilleeni. Haaveilin pojista. Ensisuudelmasta. Unelmieni prinssistä ja elämästä hänen kanssaan.
Haaveilin tanssista. Että uskaltaisin ja osaisin. Minusta tulisi hyvä ja esiintyisin musikaalissa. Tanssisin osana ryhmää.
Haaveilin opettamisesta, käsitöistä ja ystävistä. Erityisesti niistä ystävistä. Että olisi joku, joka tuntisi minut täysin. Joku, jolle uskaltaisin olla avoin ja aito. Joku joka viihtyisi kanssani, niin kuin kirjoissa.
Kirjat lisäsivät haaveilua. Niiden avulla pääsin mielikuvitusmaailmaan ja sain elää tarinoita. Pikku hiljaa nuoruuden myötä kirjat kuitenkin alkoivat tippua elämästäni. Tilalle tuli tietokone, älypuhelin, blogit ja ne ystävät. Onneksi ne ystävät.
Nykyäänkin rakastan romaaneja, niiden tarjoamaa pakoa nykyhetkestä. En voi kuitenkaan lukea niitä jatkuvasti. Koukutun helposti. Ne imaisevat minut niin omaan maailmaansa, kokemaan ja tuntemaan seikkailut, että oikeassa maailmassa eläminen ja oleminen tuntuu samaan aikaan raskaalta.
Se on uuvuttavaa. Sen takia tarvitsen taukoa lukemisesta, erityisesti romaaneista, ja erityisesti koukuttavista sellaisista.
Kuinka monta kirjaa voi olla kesken samaan aikaan?
Minulla on aina samaan aikaan kesken useita kirjoja. Eri tilanteisiin, ja tunnelmiin, on omat kirjansa. Välillä tarvitaan kevyempää lukemista, kun taas välillä on ihanaa, kun kirja saa minut ajattelemaan.
Iltaisin, ja joskus öisinkin, kuuntelen Agatha Christien kirjoja (Jukka Pitkäsen lukemina) nukahtaakseni. Nykyään Marja Aarnipuron Kaarina Riikonen ratkaisee -kirjasarja ajaa näköjään saman asian. Paitsi jos käsillä on loppuratkaisu.
Sitten on ne romaanit, joihin koukutun. Ne haluan lukea lähes yhteen menoon, muista tehtävistä piittaamatta. Siksi rajoitan romaanien kuuntelua ja lukemista. Ne ovat uuvuttavia lapsiperhearkeen yhdistettynä.
Tietokirjoja kuuntelen erityisesti koti- ja pihahommia tehdessäni. Myös omaelämänkerrat ja muistelmat toimivat tässä hyvin.
Sitten on vielä iltarauhoittumiskirja. Jokin sellainen romaani, joka ei kiihdytä ajattelua tai koukuta. Enni Mustosen kirjat ovat toimineet tässä hyvin.
Ainiin, sitten on vielä lastenkirjat. Esikoisemme on innokas tarinoiden kuuntelija. Hän voisi kuunnella satuja tunteja putkeen, eikä yhtään tykkää, jos pitää lopettaa kesken. Keneen lie tullut.
Parasta on se, että lähes viisivuotiaalle voi lukea jo muitakin kuin niitä lasten lyhyitä kuvakirjoja. Ai että, miten itse tykkäsinkään Prinsessa Pikkiriikkiin tutustumisesta, ja Risto Räppääjäkin on yllättänyt minut viime aikoina viihdyttävyydellään.
Kesälomalla huomasimme, että voimme koko perhe kuunnella automatkoilla samaa kirjaa. Parasta!
Vääränlainen lukija?
Välillä minusta tuntuu, että kirjoja rakastavana minun pitäisi lukea enemmän. Ettei vuoden “vaatimaton” saldo luettuja kirjoja ole mistään kotoisin. Lapsenikin kuuntelee kirjoja paljon minua enemmän.
Välillä minusta tuntuu, että olen liian hidas lukija. Että pitäisi lukea nopeammin, että ehtisi enemmän. Yleensä uppoutuessani juuri hidastan tahtia.
Välillä minusta tuntuu myös, että pidän vääristä kirjoista. Etteivät lukemani kirjat ole tarpeeksi hienoja, tai jotain. Vaikka kai jokaiselle ovat merkityksellisiä eri asiat. Eri kirjat puhuttelevat, oivalluttavat ja innostavat.
Kirja, joka inspiroi uudestaan ja uudestaan
Yksi kirjoista, joka on paikkansa kirjahyllyssäni ansainnut, on Satu Rämön ja Mirjami Haimelinin Kynä - kaikki tärkeä kirjoittamisesta.
Kirja käsittelee kirjoittamista prosessina, ja aina uudestaan ja uudestaan se innostaa minut tarttumaan kynään, tai siis hakeutumaan näppäimistön ääreen. Sillä on yhdessä tehtäväkirjansa kanssa ollut suurimpia vaikutuksia siihen, että oikeasti esikoisen vauvavuotena aloin kirjoittaa enemmän, ja että nyt kirjoitan näitä Aamukirjeitä.
Senkin jälkeen se on inspiroinut ja oivalluttanut minua yhä uudestaan. Ehkä siihen rakkauteni kyseistä kirjaa kohtaan perustuukin. Ei sen antamiin kirjoitusvinkkeihin tai tehtäviin. Siinä on sanoitettu asioita oivaltavasti, ja autettu minua oivaltamaan itsekin.
Pidän tavasta, jolla se on kirjoitettu ja siitä, miten moniääninen se erilaisten haastattelujen kautta on. Eniten pidän kuitenkin siitä, minkä muutoksen se on saanut aikaan minussa. Kirjoitan. Siksi se on minulle niin merkityksellinen.
Nykyään harvemmin luen sitä kunnolla, sillä parin sivun jälkeen haluan jo alkaa itse kirjoittaa lukemisen sijaan.
Lukemisen rinnalle on tullut kirjoittaminen
Nykyään lukemisen rinnalla elämässäni on kirjoittaminen. Enää en vain lue muiden ajatuksia ja oivalluksia, vaan kirjoitan myös itse.
Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän rakastan kirjoittamista. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän myös kiinnitän hyvin kirjoitettuihin kohtiin kirjoissa ja muissa teksteissä huomiota.
Hyvien kohtien makustelu on lisännyt kirjoista saamaani nautintoa.
Havahduin toissa päivänä siihen, että minun pitäisi alkaa merkitsemään tällaiset oivaltavat ja hyvin kirjoitetut kohdat ylös, jotta voisin nauttia niistä myöhemminkin. Sillä enhän minä niitä muuten muista.
Ajatus syntyi, kun pysähdyin näihin Anni Korpelan muistelmissaan “Mistä teit runontekijän” kirjoittamiin sanoihin:
Jos olisin jäänyt asemiini, luovuuteni olisi tyrehtynyt. Tiesin itsessäni piilevät kyvyt. Ensimmäinen julkaistu teos oli kuin siemen joka versosi uutta. Jos kirjoittaminen olisi jäänyt yksinomaan pöytälaatikkokirjoittelun tasolle, se olisi automaattisesti sammunut. Ei kukaan jaksa työskennellä ilman tarkoitusta.
Minulle kirjoittaminen on ilo. Se ei ole koskaan pakko eikä rasite…
Näiden sanojen kautta ymmärsin paremmin, miksi minun oli vaikea sitoutua aiemmin säännölliseen kirjoittamiseen, mutta näitä Aamukirjeitä olen jaksanut kirjoittaa säännöllisesti jo yhdeksän kuukautta.
Näen näillä tarkoituksen.
Mitä kirjat sinulle merkitsevät? Inspiroiko joku kirja sinua yhä uudestaan?
