Mitä jos alkaisimme mittaamaan työelämän kestävyysjälkeä?
Ja onko kestävä enää edes riittävä tavoite?
Jäädessäni viime keväänä vanhempainvapaalle haaveilin palaavani osittain töihin aika pian vauvan syntymän jälkeen. Tykkään olla muutakin kuin äiti. Tykkään tehdä töitä. Halusin myös jakaa vapaita miehen kanssa.
Kohta vauva on jo vuoden ja olen edelleen pois töistä. Ja aion olla todennäköisesti vielä vuoden. Miksi?
Vauvavuosi on ollut raskaampi kuin etukäteen ajattelin. Vauvamme ei ole erinäisten vatsa-, iho- ja hammasvaivojen takia niitä tyytyväisimpiä vauvoja. Hän on kevään aikana tehnyt kuusi hammasta, ja se on meillä kyllä kuulut.
Viime torstai oli ihmeellinen. Ihmettelin useita kertoja päivän aikana miehelleni miten aurinkoinen ja hyvän tuulinen vauvamme on. Hän, siis vauva, ei mies, viihtyi lattialla, nauroi ja hymyili. (Onneksi, sillä itse makasin sohvalla flunssan kourissa)
Tajusin silloin, että minusta ei syyttä tunnu siltä, että elämä on yhtä kitinää. Sillä sitä se on ollut. Erityisesti viimeisen kuukauden. Ja se on syönyt valtavasti voimavaroja.
Ongelmana töihin paluussa oli se, että myös työ syö minulta helposti voimavaroja. Työn sovittaminen tähän elämäntilanteeseen tuntui haastavalta.
Olen yksi arkiväsymystä kokevista
Viime keväänä olin viimeisilläni raskaana, nukuin huonosti ja kirjoitin näin:
Käsillä on viimeiset viikot töitä ennen vanhempainvapaata. Haluan tehdä töitä. Aika kuluu niin nopeammin ja nautin flow:sta, jota koen usein töitä tehdessäni. Mutta samalla huomaan työn syövän energiat muulta elämältä.
Nukun huonosti. Energiani ei tunnu riittävän sekä kahdeksan tunnin työpäivään että “äiti-vaiheessa” olevan lapsen kanssa vietettyihin iltoihin. Kotitöistä puhumattakaan. Huomaan kaipaavani päiväunille kesken päivän. Tai siis huomaan illalla, että päiväunet olisivat voineet auttaa. Mutta mistäs otan sen päiväunitunnin takaisin?
Jään pohtimaan, onko ainoat mahdollisuudet, joko tehdä töitä ja viettää illat sohvalla koomaten tai jäädä kokonaan sairauslomalle?
Tämä teksti tuli mieleeni, kun luin Ylen artikkelin (työ)elämän väsymysepidemiasta: “Ylen kysely paljastaa väsymysepidemian – asiantuntija: työelämää pitäisi muuttaa, jotta ihmiset jaksavat muutakin elämää”.
Artikkelin mukaan noin puolet suomalaisista jättää väsymyksen takia itselle tärkeitä asioita tekemättä, jatkuvasti tai toisinaan. Yleensä karsimisen kohteeksi joutuvat kotityöt, harrastukset ja ystävien tapaaminen.
Olen tehnyt kaikkea noista. Usein.
Toisaalta olen myös yrittänyt karsia työnteosta tekemällä pari vuotta töitä osa-aikaisesti. Se toimi vaihtelevalla menestyksellä.
Olen pitänyt arkiväsymystä niin normaalina ilmiönä, että juttu ei yllättänyt minua yhtään. Silti se vaivaa minua. Se, että työelämässä jaksaa vain silloin, kun kaikki on muuten elämässä hyvin. Eikä aina silloinkaan.
Tiukalle viritetty työelämä
Paula Helle kirjoitti viime keväänä aiheeseen liittyvän blogikirjoituksen, jossa hän siteeraa Jari Hakasta seuraavasti:
”Jos töissä on kaikki hyvin, ihminen pystyy lähtökohtaisesti kohtaamaan yksityiselämän haasteet hyvin. Yleensä ihmiset pärjäävät hyvin töistä. Töissä myös pääsee irti arjen murheista ja työ itse asiassa kannattelee.”
”Jos sen sijaan töissä asiat eivät ole kunnossa ja kuormittavia tekijöitä on paljon, ei työntekijä välttämättä kestä enää toista kuormittavaa tekijää elämäänsä. Työn ei pitäisi olla viritetty niin tiukaksi, ettei elämään kokonaisuutena mahdu yhtään häiriötekijää.”
Välillä tuntuu, että työelämässä, josta halutaan “tyhjät pois” ja toimia mahdollisimman tehokkaasti, ei ole tilaa hetkelliselle työtehon laskulle.
Silloin kun muu elämä potkii päähän, omat kasvukriisit vaivaavat tai mielenterveys on koetuksella, tueksi tarjotaan lähinnä työpsykologia (josta on toki minullekin ollut apua, en sitä kiellä!). Mutta itse työn tekemisen tapoihin ja työn olosuhteisiin harvemmin puututaan riittävästi.
Ainakin itse olen saanut useita kertoja kuulla, miten “tämä ala nyt vain on tällainen”. Sitä en käsitä, miksi me annamme sen aina vain olla sellainen.
Aiemmin mainitsemassani Ylen jutussa työterveyspsykologi ja psykoterapeutti Annamari Heikkilä kommentoi väsymysepidemiaa näin:
Tähän pitäisi ehdottomasti herätä. Tämä ei voi olla asia, joka yksilöiden pitää ratkaista. Meidän pitäisi käydä keskustelua työelämän vaatimuksista. Miten me voisimme terveempää työelämää rakentamalla varmistaa, että ihmiset ovat työkykyisempiä ja elinvoimaisempia, jotta heillä riittää voimavaroja myös muuhun elämään.
Myös esimerkiksi Emilia Kujala on puhunut paljon siitä, miten työssä ja elämässä jaksaminen on sysätty liikaa yksilön vastuulle (tästä kertoo Self help -kirjallisuuden menestys). Vaikka meidän pitäisi tarkastella työelämässä piileviä rakenteellisia ongelmia. Hän on kirjoittanut aihetta käsittelevän kirjankin, joka minulla on lukulistalla kaikkien opiskelukirjojen jälkeen.
Mistä lisää tuottavia vuosia?
Hyvinvointiyhteiskunnan pitäminen pystyssä tuntuu vaativan koko ajan enemmän ja enemmän venymistä yksilöiltä.
Nuoret halutaan nopeammin työelämään, mutta silti toki korkeakoulutettuina. Eläkeikä karkaa koko ajan vain kauemmas ja kauemmas.
Työuraan pitäisi saada koko ajan lisää tuottavia vuosia.
Tavoitteessa ei mielestäni sinällään ole mitään vikaa. Emme kuitenkaan pysähdy riittävästi keskustelemaan siitä, miten nuo vuodet saadaan kestävästi.
Meidän pitäisi keskustella siitä, miten työelämän pitäisi muuttua nyt, jotta olisimme oikeasti kaikki työkykyisiä vielä eläkeiän kynnyksellä, jos sellaista edes tulevaisuudessa onkaan.
Työelämän kestävyysjälki
Julia Thuren nosti jonkin aika sitten Instagramin puolella esiin ajatuksen, joka jäi pyörimään mieleeni. Hän oli lukenut Kaisa Kuritun ja Lea Rankkisen kirjasta Menesty kestävästi (tämäkin mulla on siellä lukulistalla!), ajatuksen, joka oli mun mielestä tosi mielenkiintoinen.
Kirjassa puhutaan kestävyysjäljestä (voit lukea siitä lisää täältä) eli siitä millainen jälki yrityksen toiminnasta jää ihmiselle ja luonnolle. Kestävyysjälkeä kuvataan seuraavalla asteikolla -2 = rapauttava, -1=vähemmän rapauttava, 0=kestävä, 1=palauttava ja 2=uudistava.
Kestävään pyrkiminen on nykypäivänä monellakin yrityksellä tavoitteena, hyvä niin, mutta oikeasti kunnianhimoisena tavoitteena voidaan pitää palauttavaan tai uudistavaan jälkeen pyrkimistä.
Kommenttien puolella pohdittiin, että asteikko olisi tosi hyödyllinen myös oman elämän, työelämän ja johtamisen tarkasteluun. Olen samaa mieltä!
Mitä, jos alkaisimme mittaamaan työelämän kestävyysjälkeä? Mitä jos ottaisimme tavoitteeksi, että työnteko olisi yksilön ja työyhteisön näkökulmasta vähintään kestävää, tai jopa palauttavaa ja uudistavaa, ei ainakaan rapauttavaa?
Minkä kaiken pitäisi silloin muuttua?
